Yhteiskunnallinen kestävyys ja köyhyyden poistaminen

Hyvät ystävät!

Valmistautuessani tähän seminaariin olen viime viikkoina lukenut Paavon kirjoja ja silmäni ovat joitakin kertoja pysähtyneet sanapariin: Vasemmisto ja materialismi. Lähden tästä. Materialismi siinä merkityksessä kuin Paavo sitä käyttää, ei ole omani eikä vasemmiston. Materialismin binaarioppositio tai vastakohta on idealismi. Kysymys on siis filosofinen. Vasemmistossa tämä tarkoittaa aineen ensisijaisuutta henkeen nähden. Vastakohtana on idealistien käsitys: Alussa oli sana.

Vasemmiston materialismi on siis sitä, että voidakseen harrastaa tieteitä, taiteita ja muuta henkistä tai hengellistä, ihmisen on syötävä, juotava, pukeuduttava ja asuttava. Yhteiskunnan laajuudessa materialistinen ajattelu etenee talous edellä. Talouden perustalle nousevat instituutiot: kirkko ja kaupunki.

Näin ymmärtäen ei voidakaan sanoa, että vasemmisto vähättelisi henkisiä tai hengellisiä arvoja. Päinvastoin vasemmistossa on aina arvostettu tieteitä, taiteita ja muuta henkistä elämää hyvin korkealle. 

Marxin usein toistettu lause ”Uskonto on oopiumia kansalle” on johtanut tietyssä mielessä myös harhaan, vaikka totta onkin, että vasemmistossa ateismilla on ollut vankka asema ja on sitä edelleen joissakin piireissä. Mutta kysymys ei siis ole vain hengellisestä. Nykyisin vasemmiston keskuuteen on New Age -ideologian leviämisen myötä tullut jos jonkin sorttista joogalentäjää. Perinteisen uskon paikan on ottanut laajemminkin tämä uusi usko myös vasemmiston ulkopuolella. Se on sekoitus monista eri uskonnoista, mutta olennaista sille on karman laki ja uudelleensyntyminen. Jopa posteljooni uskoo nykyisin karman lakiin. Itseni voin kerran kuolleena määritellä epikurolaiseksi panteistiksi ja mystikoksi, jonka Raamattu on Kahlil Gibranin Profeetta.

Talouden ensisijaisuus

Yhteiskunnallisessa mielessä materialismi merkitsee sitä, että asioita tarkastellaan talous edellä. Talous ja sen lainalaisuudet ovat perusta, joka ohjaa yhteiskuntien ja koko maailman kehitystä. Eräs tärkeimmistä laeista on pääoman keskittyminen sekä lisäarvo, sen syntyminen ja riisto.

Työvoimatavara ainoana kykenee markkinoilla luomaan enemmän kuin mitä on sen oma arvo. Tämän lisäarvon kapitalisti ottaa itselleen ja realisoi sen suorina voittoina, vuokrina ja korkoina. Kaikki uusi arvo on siis lähtöisin työstä. Ilman työtä, joka luo markkinat, ei ole edes markkinoita.

Niin kuin kaikki hyvin tiedämme, omaisuudet ovat nykyisin hyvin keskittyneitä. Noin 65 ihmistä omistaa jo puolet kaikesta. Vajaa kymmenen prosenttia omistaa lähes 100 prosenttia kaikesta. Tämä ei ole pelkästään oikeudenmukaisuuskysymys, vaan se on myös maailman kehitystä ohjaava tosiasia. 


Pääomien liikkumista ohjaa voittojen maksimointi: Tuotantoa siirretään sinne, missä on edullisimmat tuotantokustannukset ja suurimmat markkinat. Toimintaa ei ohjaa ekologia eikä mikään henkinen tai hengellinen, vaan taloudellinen realismi, joka perustuu nykyisin korporatiiviseen kapitalismiin kaikkine lieveilmiöineen.

Vielä joitakin aikoja sitten puhuttiin siitä, että pieni on kaunista. Tätä tunnusta ei usein enää kuule. Sitä ei kuulla, koska asia ei niin ole. Myös Suomessa tuotanto keskittyy. Erittäin hyvin tämä näkyy maataloudessa, missä tilakoot kaiken aikaa kasvavat ja tuotanto yksipuolistuu ja erikoistuu. Ihmisillä ei ole enää mahdollisuutta asua siten, että alkiolainen omavaraisuus toteutuisi. Itselläni on tästä kokemusta. Lapsuudessani lähes kaikki otettiin omasta vajaan hehtaarin maatilkusta, jolla isä viljeli jopa vehnää leivän tarpeeksi. Naapurista haettiin maito ja kaupasta vain suola, sokeri ja kahvi. Silti isä raatoi itsensä hengiltä jo 52-vuotiaana, kun hoidettavana oli myös rintamamieslaina.

Ekologia, omavaraisuus ja kestävä kehitys

Lisää omakohtaista kokemusta omavaraisuudesta sain, kun muutimme Berliinistä kotimaahan palattuamme vuonna 1979 suoraan 10 hehtaarin rappiotilalle ja minä ryhdyin paimeneksi tavoitteena mahdollisimman suuri omavaraisuus. Onnea kesti 15 vuotta, sillä täydellinen omavaraisuus edellyttäisi velatonta tilaa. Onnettomuudeksemme ryhdyimme myös niin idealistiseen ja epärealistiseen yritykseen, että tuotimme Suomen ensimmäisen uusiopaperin Porin Rosenlewin tehtaalla. Yrityksen vakuutena oli oma kotimme ja loppu onkin sitten jo historiaa, johon läheisesti kuuluu myös Koiviston konklaavi ja 90-luvun tragedia seurauksineen.

Suomen osalta maaseudun omistusolot ovat nykisin niin hankalat, että tehokas maatalous vaatisi maareformia:  Nykyviljelijöiden pellot sijaitsevat hajallaan siellä, mistä niitä on saatu kasvun myötä ostettua. Esimerkiksi pohjalaisella maatalousyrittäjällä saattaa olla viljeltäviä peltoja Kirkkonummella ja vielä sitäkin kauempana. Maiden uudelleenjärjestelyn esteenä on se, että jokainen haluaisi pitää parhaimmat peltonsa. 

Ihmisten muuttaminen kaupunkeihin ja asutuskeskuksiin on tehnyt omatarveviljelyn hankalaksi. Enää ei tehdä alkiolaisen aatteen innoittamia rintamiestaloja, vaan suuret talot pienille tonteille, joihin ei kasvimaa sovi. Kaupunkiviljely on mielestäni leikkiä, joka kestää oman aikansa, mutta mikään todellinen vaihtoehto omavaraisuuteen ei kurkun kasvattaminen parvekkeella ole.

Maailmanlaajuisesti ruokaa tuotetaan huomattavasti enemmän kuin on tarpeen, vaikka joka päivä 17 000 ihmistä kuolee nälkään. Tästä puhutaan vähemmän. Sen sijaan että ihmettelemme, miten saksalaiset sallivat Hitlerin hirmuvallan, meidän pitäisi enemmän kauhistella, miten me sallimme sen, mitä maailmassa tänä päivänä tapahtuu. Me olemme vastuussa nykyajasta. Me olemme kaikki syyllisiä tämän päivän vääryyksiin.

Intialainen kirjailija ja kansalaisaktivisti Arundhati Roy, joka on Time-lehden mukaan yksi sadasta maailman vaikutusvaltaisimmasta nykyisin elävästä ihmisestä, on kertonut kirjassaan Kuuntelen heinäsirkkoja, miten ruualla keinotellaan. Samaan aikaan, kun viljat mätänevät siiloissa odottaen hintojen nousua, ihmiset sen ympärillä kuolevat nälkään. 

Nobelillakin palkittu, bangladeshlainen mikrolainojen keksijä Muhammad Yunus ja Grameen-pankki ovat suistaneet ihmiset pieniltä maatilkuiltaan, joilla he ennen kasvattivat itse elantonsa, kaupunkien slummeihin. Mikrolainoilla ihmiset ostivat yleensä puhelimia, joilla naapuri sai soittaa, niin kauan kuin maksukykyä piisasi. Menestystarina puhelinkauppiaille.

Suurkaupungit laajenevat edelleen ja ihmiset menettävät asuntonsa myös slummeissa ja joutuvat entistä useammin aloittamaan kaiken alusta. Tämä on todellisuutta, joka synnyttää varmasti tulevaisuudessa entistä enemmän levottomuutta ja jopa terrorismia. Ihmisellä on atavistinen vietti pysyä hengissä, vaikka sitten toisen ihmisen elämän kustannuksella.

Eriarvoisuus ja kestävä kehitys

Köyhyys, kuten on todettu, on suhteellista. Usein tätä tosiseikkaa käytetään myös estämään todellinen keskustelu ihmisten aseman parantamisesta. Sanotaan, katsokaa kuinka hyvin asiat ovat meillä Suomessa, kun muualla maailmassa ei kaikilla välttämättä ole kuin tuulen huuhtoma perse.

Mielestäni tällainen menettely on tarkastelun ja huomion siirtämistä pois todellisesta ongelmasta: Omistuksen keskittymisestä. Se on kaiken taustalla. Silti media tarjoilee meille jatkuvasti unikuvia äkkirikastumisesta ja miljonäärejä ihastellaan ohjelmissa: milloin miljonääri sitä ja milloin miljonääri tätä. Tavoitteet asetetaan TOISAALLE kuin mitä olisi järkevää ja hyödyllistä.

Suurimpana ongelmana yhteiskunnallisessa kestävyydessä näen valtavan maapallon laajuisen eriarvoisuuden. Se on sekä taloudellista että henkistä ja sivistyksellistä eriarvoisuutta; jälkimmäiset ensimmäisen synnyttämää. Jotta yhteiskunnallinen kestävyys voitaisiin saavuttaa, tarvittaisiin oikeudenmukaisempaa ja tasaisempaa resurssien jakamista. Tämä ei ole mahdollista ilman tulonjakoon puuttumista. Eräänä keinona tähän on verotuksen ja tuotantotapojen muuttaminen. Automaation tuottamat hyödyt on kyettävä arvioimaan myös ihmisten tekemän työn ja toimeentulon näkökulmasta.

Minun lähtökohtani ei ole kateus miljonäärejä kohtaan ei edes miljardöörejä, joita maailmassa lienee alle 300 kappaletta. Minä en ajattele heidän eliminoimistaan. En etsi ratkaisua giljotiinista enkä Siperian junasta. Minusta heidät voisi laittaa kaikkine leluineen jollekin paratiisisaarelle, missä he yltäkylläisyydessä eläen voisivat pelata keskenään kasinopelejä ja monopolia.

Muun maailman ihmisten elämä pitäisi järjestää kestävälle pohjalle lähtien ihmisten todellisista tarpeista ja niiden tyydyttämisestä. Kaikki me tänne yhtä alastomina synnymme ja täältä tyhjin käsin lähdemme. Miksemme siis voisi tyytyä siihen, että kohtuulliset perustarpeemme tulisivat tyydytetyiksi laulua ja leikkiä unohtamatta. 

Nykyinen tietotekniikka antaa aivan uudenlaiset mahdollisuudet suunnitella optimaalinen tuotanto, joka palvelisi kaikkia yhteiskunnan jäseniä, kaikkien erilaisuus huomioon ottaen. Kaikista tuotteista ja tavaroista pitäisi tehdä mahdollisimman kestäviä. Sellaisia, jotka kestävät isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle. Tämä järkevöittäisi rajallisten resurssien käyttöä. Hillittömästä kilpailusta pitäisi päästä, koska se synnyttää täysin tarpeetonta tuhlausta esimerkiksi päällekkäisten, toisilleen yhteensopimattomien järjestelmien luomisena.

Rajallisessa maailmassa ei voi olla rajatonta kasvua. Kestävään yhteiskuntaa kuuluu myös ihmisten kestävyydestä huolehtiminen. Entistä enemmän pitäisi ottaa huomioon ihmisten mielipiteet siitä, millaisessa maailmassa ja yhteisössä he haluavat elää. Jo DDR:ssä kehitettiin puhelimella toimiva äänestysjärjestelmä, jonka avulla olisi voitu toteuttaa suora demokratia, mutta sattuneesta syystä sitä ei otettu käyttöön.

Kyöhyys

Suomessa köyhyys lisääntyy kaiken aikaa, sekä suhteellisesti että absoluuttisesti, riiston aste kovenee kuten nyt läpirunnottu kiky-sopimus osoittaa. Todellista köyhyyttä on myös Suomessa.

Tämä oli toinen teemani, joka on minulle hyvin läheinen myös siksi, että parhaillaan joudun läheltä seuraamaan kolmen pojanlapseni asettumista elämään nyky-Suomessa. Muutenkin olen sitä mieltä, että jos pitää priorisoida, niin minä asetan etusijalle lapset ja nuoret. He ovat tämän maan ja koko maailman tulevaisuus ja tulevaisuuden päättäjät. Heille pitää turvata ihmisarvoiset elämisen edellytykset ja oikeudet. Näin ei ole parhaillaan ja nykyisen hallituksen pyrkimyksistä päätellen kehitys on kulkemassa huonompaan suuntaan.

Meillä on säädetty nuorisotakuulaki, joka ei käytännössä takaa mitään. Kaikenlaista puuhapajaa on perustettu, mutta niihin määrääminen on monen kohdalla enemmän keppiä kuin porkkanaa. Palkkaa ei tule ja usein myös taloudellisissa vaikeuksissa olevat vanhemmat joutuvat vielä sponsoroimaan matkat velvoitetyöpaikoille. 

Kun minä lähdin maailmalle isäni kuoleman jälkeen 14-vuotiaana, oli mahdollista valita monista eri ammateista ja töitä oli: kotiapulaisesta rahastajaan, kaupanmyyjästä sisälähettiin. 

Ensimmäinen työpaikkani oli sokerijuurikaspellolla, missä harventamisesta sai pennin metri. Kotona oli tiukkaa, koska perheessä oli vielä kaksi minua nuorempaa lasta. Niin tuli lähtö maailmalle. Kovin kokemus oli, kun seisoin Salon vanhalla sillalla, johon kuljettaja minut jätti. Seuraavana aamuna olisi pitänyt olla seitsemältä töissä baarissa, mutta ei ollut yösijaa. Lopulta löytyi armollinen rouva, joka otti minut keittiöönsä nukkumaan siihen asti, kun hänen vuokraamansa toveriasunto silloisen vanhainkodin vintillä parin viikon kuluttua vapautuisi. Kuka suostuisi nykyään samaan?

Kadonneet nuoret

Tänä päivänä on Suomessa kateissa 50 000 lasta ja nuorta, joista kukaan ei tiedä mitään. Heillä ei ole työ- eikä koulutuspaikkaa. Tätä varten kuntiin palkattiin etsiviä nuorisotyöntekijöitä, mutta tulosta ei ole syntynyt. Osalla nuorista tässä maassa on todellinen hätä.

Olin suuresti hämmästynyt, kun jouduin itse hoitamaan erään nuoren ”löytymistä” ja löysin Hikikomeron. Se on netissä toimiva yhteisö, jossa syrjäytetyt nuoret vaihtavat kokemuksia elämästään. Sieltä he hakevat vertaistukea. Hämmästynyt olin, kun jopa Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ei tiedetty mitään nettifoorumi Ylilaudasta ja sen kansainvälisestä, japanilaisesta Hikkykomori-ilmiöstä alkunsa saaneesta Hikikomerosta, eräänlaisesta avovankilasta. Siitä eivät tienneet opettajat, sosiaalityöntekijät eivätkä rehtorit. Näiden nuorten voidaan sanoa jo olevan syrjäytyneitä, sillä he ovat päättäneet elää elämänsä komeroissa ja laatikoissa. He hakevat ylemmyyttä sillä, että eivät ole kenestäkään riippuvaisia ja pitävät tavallisia nuoria ja muita ihmisiä lampaina. Tämä on kovaa julkikuvaa. Toisaalla jaetaan auliisti itsemurhaohjeita, kuinka esimerkiksi kannattaa syödä kourallinen vertaohentavia lääkkeitä ennen kuin hyppää katolta ja tappaa itsensä.

Itse olen tarkka siitä, milloin käytän sanaa syrjäytynyt tai syrjäytetty, koska tämä yhteiskunta kykenee kyllä tunnottomasti syrjäyttämään kenet tahansa, jolla ei ole voimaa ja tahtoa pysyä kyydissä. Kukaan ei varmasti aivan ensimmäiseksi päätä vapaaehtoisesti syrjäytyä.

Tässä kohtaa tullaan alueelle, jossa Paavolla on varmasti enemmän tietoa kuin minulla. Silti haluan nostaa kissan pöydälle. Olen facessa seurannut myös huostaan otettujen perheiden ja lastensuojelun uhrien kertomuksia. Nekään eivät aina ole kaunista luettavaa, koska monet pitävät itseään ihmiskaupan uhreina suhteessa huostaanottobisnekseen.

Nämä vanhemmat ovat sitä mieltä, että jos perheitä autettaisiin ajoissa ja järeämmillä aseilla, huostaanotoilta vältyttäisiin ja tämä olisi myös yhteiskunnan kannalta halvempi ratkaisu. Rahastahan tässä kaiken aikaa puhutaan. Jos perheelle annettaisiin taloudellista ja käytännön apua, loppuun palamiselta vältyttäisiin. Lapset saisivat elää omissa perheissään, jotka kuitenkin lienevät se luonnollisin ja paras vaihtoehto.

Pikavipit sosiaaliturva?

Yhtenä syynä kurjaan tilanteeseen pidän pikavippejä, jotka päättäjät ovat sallineet, paikatakseen niillä puutteellista sosiaaliturvaa.

Perhe on tai on ainakin ollut yhteiskunnan perusyksikkö. Ja se, miten holtittomasti vallankin vähävaraisiin perheisiin suhtaudutaan, tuntuu melkein ohjelmalliselta. Kun ihmisten välistä rakkautta ja solidaarisuutta ei ole, niin kaikenlainen hyväksikäyttö on huomattavasti helpompaa niin koko yhteiskunnan kuin koko maailmankin mitassa.

Sosiaalihuollosta minulla on pelkästään huonoja kokemuksia. Tämän vakuudeksi voin kertoa keskusteluni entisen lapsiasiavaltuutetun Maria Kaisa Aulan kanssa. Tämä tapahtui vähän ennen hänen eroaan tehtävästään. Hän kertoi minulle turhautuneensa työhönsä, koska sosiaalitoimistojen päätökset poikivat niin paljon valituksia, että Lapsiasiavaltuutetun toimisto ruuhkautui kaikista niistä eikä aikaa jäänyt enää mihinkään muuhun. Lastensuojelun tehtävät kunnissa tuntuvat rajoittuneen vain lastensuojeluilmoitusten vastaanottamiseen.

Nykyisestä lapsiasiavaltuutetusta Tuomas Kurttilasta tiedän vain sen verran, että hänen mielestään mihinkään ei voi puuttua, koska jokainen tapaus on yksittäistapaus. Näin varmaan onkin. Jokainen tapaus on yksittäistapaus ja yksittäistapauksena siihen pitäisi myös suhtautua.

Lokakuun liikkeessä toimiva juristi Leeni Ikonen on sitä mieltä, että huostaanottoon turvaudutaan liian helposti tai että se on jopa ainoa auttava toimenpide. Huostaanotto on Suomessa miljardibisnes, kun yhteiskunta maksaa sijaishuoltajalle 15 000 euroa/kk/lapsi. Tämän mukaan viiden lapsen huostaaminen maksaa vuodessa 375 000 euroa. Suunnitteilla on lapsiluvun mahdollinen nostaminen sijaisperheissä kuuteen, vaikka vaikeuksissa olevissa perheissä kuudennen lapsen katsotaan lisäävän kaltoinkohtelun riskiä.

Jokainen lapsi on yksilö. Jokainen lapsi syntyy tähän maailmaan pyytämättään. Siksi meillä täällä jo olevilla on vastuu siitä, että jokainen lapsi saa ihmisarvoisen elämän.

Me puhumme kestävästä kehityksestä, mutta samaan aikaan maailmassa pistetään mielettömiä summia tuhoon ja tappamiseen. Jos tämä hulluus lopetettaisiin, jokaisen ihmisen kohtuulliset perustarpeet pystyttäisiin tyydyttämään kehdosta hautaan ja resursseja jäisi vielä ylikin. Ympäristö ja luonto kiittäisivät. 

Rauha on kaikkien ihmisten, yhteiskuntien ja koko maailman ainoa kestävä vaihtoehto.

Åminneforsissa 17.6.2016

Kaija Olin-Arvola

Ja niin Nato laajeni itään

Kun taas Nato-propagandaa tuutataan täysillä, on syytä palauttaa mieliin hieman historiaa.

Neuvostoliiton hajoaminen loi tyhjiön, joka uhkasi amerikkalaista sotateollisuutta. Kylmä sota oli vaatinut jatkuvaa aseistautumista ja varustelua. Vihollinen oli selkeästi kaikkien tiedossa. Rahaa sotateolliselle kompleksille virtasi veronmaksajien karttuisasta kädestä.

Tilanne oli hankala, sillä Yhdysvallat oli luvannut Mihail Gorbatshoville helmikuussa 1990, etteivät Naton joukot liiku ”edes yhtä tuumaa kohti itää”. Mutta niin kuin Gorbatshov myöhemmin katkerana valitti, ei amerikkalaisiin voinut luottaa. Kauppojen hieronta alkoi välittömästi Itä-Euroopan maihin. Ehtona yhdistyneen Saksan hyväksymiselle oli, ettei se liiku ”edes yhtä tuumaa itään”.

Aluksi muut Nato-liittolaiset olivat haluttomia osallistumaan laajenemiseen, koska kustannukset arvioitiin haarukassa 27–125 miljardia dollaria. Vaikeaa oli myös perustelujen löytäminen varustautumiselle, koska entistä vihollista ei enää ollut.

Entinen Yhdysvaltain senaattori ja pitkäaikainen asevoimien jäsen Gary Hart kirjoitti kirjassaan The Minuteman (1998), että kuilu USA:n hallitsevan eliitin ja kansan välillä kasvoi perustelemattomasta tuhlauksesta asevoimiin. Hartin mukaan Persianlahden sodassa amerikkalaisia sotilaita käytettiin kuin palkka-armeijaa: ”Väitettiin, että kyse on vapaudesta, kun tosiasiassa tarkoituksena oli turvata halpa öljy. […] Mitä tapahtuu, jos me heräämme jonain aamuna ja Saudien kuninkaallinen perhe on syösty vallasta? Meidän energiapolitiikkamme romahtaa, olemme jälleen erämaassa”, kirjoitti Hart.

Putin kysyy

Vuonna 2007 Münchenin kansainvälisessä turvallisuuspoliittisessa kokouksessa Vladimir Putin esitti läntisille johtajille huolensa Naton laajenemisesta Venäjän rajoille. ”Meillä on oikeus kysyä: ketä vastaan tämä laajentuminen on tarkoitettu? Mitä tapahtui länsikumppaniemme vakuutuksille Varsovan liiton purkamisen jälkeen? Missä ovat nuo julistukset tänään? Kukaan ei edes muista niitä.” totesi Putin ja muistutti Naton pääsihteerin Manfred Wörnerin puheesta Brysselissä 17.5.1990, jolloin tämä sanoi: ”Emme tuo Naton armeijaa Saksan rajojen ulkopuolelle, se antaa lujan turvallisuustakuun Neuvostoliitolle”. ”Missä ovat nämä takuut?” kysyi Putin.

CIA:n johtaja Robert M. Gates antaa vastauksen kirjassaan Duty (2010). Asioiden takana oli puolustusministeri Dick Cheney: ”Kun Neuvostoliitto oli romahtamassa vuoden 1991 lopulla, Dick halusi nähdä koko Venäjän itsensä hajottamisen, ei pelkästään Neuvostoliiton, jotta se ei koskaan voisi enää olla uhka muulle maailmalle.”

Laajeneminen oli hyvässä vauhdissa jo vuonna 1997, kun presidenttiehdokas Clintonia painostettiin, että hän menettäisi vaaleissa kaikki puolalaisten äänet, jos Puolaa ei otettaisi Naton jäseneksi. Muut maat seurasivat perässä. Entisiä Varsovan liiton maita painostettiin Natoon sillä, että he eivät saisi yhdysvaltalaisia aseita ilman Nato-jäsenyyttä.

Samoihin aikoihin syntyi Washingtonissa uusi lobbaajaryhmä, joka kutsui itseään Naton laajennuksen komiteaksi (U.S. Commitee to Expand NATO). Ryhmän johdossa hääräsi puheenjohtajana sen perustaja Bruce P. Jackson, joka yhdisti samoin ajattelevat vaikuttajat ja rahoittajat.

Kun Naton laajeneminen oli saamassa vastustajia Washingtonissa, löytyi Nato-lobbareille paikka washingtonilaisessa talossa lähellä Ison-Britanian lähetystöä. Talon omisti vaikutusvaltainen republikaani Julien Finley. ”Kokoonnuimme aina Finleyn talossa, jossa oli ehtymätön viinikellari. Päätehtävämme oli senaatin jäsenten valistaminen Natosta. Meillä oli neljä tai viisi senaattoria joka ilta ja joimme Julien viiniä”, muisteli Jackson.

”Venäläiset vittuun”

”Venäläiset vittuun -asenteella on ylpeä ja pitkä perinne Yhdysvaltain ulkopolitiikassa”, Jackson kertoi toimittaja-kirjailija Andrew Cockburnille: ”Se ei mene yli yhdessä yössä.”

Laajeneminen itään jatkui. Kun Yhdysvalloissa koulutettu lakimies Mikheil Saakashvili valittiin Georgian presidentiksi, hän ensitöikseen ilmoitti haluavansa liittää Georgian Natoon. Ja jo vuonna 2005 George W. Bush seisoi Tbilisin Vapauden aukiolla ja kertoi yleisölle, että he voivat luottaa Amerikan apuun.

Saakashvili auttoi Amerikkaa antamalla georgialaisen joukko-osaston avuksi Irakiin ja Afganistaniin. Vuoteen 2008 mennessä Moskova alkoi provosoitua Saakashvilin pöyhistelystä. Saakashvili vaati Jacksonilta erilaisia asejärjestelmiä ja jopa ”tuhansia Stinger-ohjuksia”, kertoo Jackson, joka vastasi, ettei sellainen tule onnistumaan. Tähän Saakahsvili vastasi voimansa tunnossa: ”Vedä käteen!”

Yllättäen Saakashvili valloitti separatistien alueen Etelä-Ossetiassa ja on arveltu Dick Cheynin häntä kannustaneen. Tämän jälkeen Venäjän vastahyökkäys vyöryi Georgian maaperälle ja tuhosi Yhdysvaltain kaikki tiedusteluasemat.

Vuoteen 2014 Nato oli saanut kaksitoista uutta jäsenmaata ja lähes 17 miljardin dollarin edestä amerikkalaisia aseita.

Brittiläinen Helsinki Human Rights Group -ihmisoikeusjärjestön johtaja John Laughland kirjoitti The Guardian -lehdessä 22.11.2002, ettei USA levitä demokratiaa vaan edistää omaa asekauppaansa: ”Uusi Nato on mekanismi saada lunnasrahaa uusilta jäsenvaltioilta Yhdysvaltain aseteollisuudelle ja myös väline saada muut maat suojelemaan Yhdysvaltain maailmanlaajuisia etuja, joihin kuuluu luonnonvarat kuten öljy.”

Lähde

Sainio,  Pentti (2016): Armeijan hukatut miljardit – Suomen sotajohdon salaisuudet. Into Kustannus.

Mitä on tekeillä? Kuka provosoi ketä?

 

Viime kesänä Suomi oli mukana Naton Allied Shield –harjoituksessa (Baltops 15), johon osallistui 15 000 sotilasta 22 maasta. Suomalaiset harjoittelivat Puolassa. Pääosa joukoista harjoitteli Välimerellä.

Kun kirjailija Pentti Sainio kysyi Natoon perehtyneeltä sotahistorian dosentilta Markku Salomaalta ”Mitä pääharjoituksessa Välimerellä harjoitellaan tämä vastasi: ”Baltian puolustusta. Välimeren harjoitus on demonstraatio Baltian puolustamisesta. Harjoituksen peitepiirros heitetään tarpeen vaatiessa Baltian kartan päälle ja menoksi. Harjoitusta ei viety suoraan Baltiaan, koska Venäjä provosoituisi. Nämä harjoitukset ovat kasvaneet mittasuhteiltaan kilpaa koko ajan, mikä muistuttaa kylmän sodan ajasta. Nämä maskeerataan rauhankumppanuusohjelmaan, että veli venäläinen ei häiriinny, ja kuitenkin niin käy. Eihän Suomi voi liittoutumattomana olla Naton sotaharjoituksissa. Mutta siitä kuitenkin on kyse.”

Dosentti Salomaan mukaan kyseessä oli ”Halloween-naamiaiset”. Salomaan mielestä me suorastaan tyrkytämme itseämme voimannäytön kohteeksi Venäjälle. ”Juha Sipilän, Alexander Stubbin ja Timo Soinin hallituksella on totiset paikat. Tosiasioiden tunnustamisen aika on koittamassa. On vain suuren O:n kokoinen aukko puolustuksessa”, sanoo Salomaa.

Joulukuussa 2015 ilmestyneessä kirjassaan Kylmän sodan toinen erä Salomaa toteaa, että Suomen itsenäinen puolustus on tiensä päässä. Ja siksi: ”Nyt on hyvä hetki rohkeasti tunnustaa tosiasia, että Suomen varmin mahdollisuus sotilaallisen avun saamiseen häätätilanteessa voi perustua kahdenkeskiseen sopimukseen suoraan Yhdysvaltojen kanssa.”

Tämä selittää ahkeran vierailu-buumin maiden välillä ja myös aamiaisrukoukset Valkoisessa talossa. Alaskan ilmastokokouksessa 1.9.2015 USA:n presidentti Barack Obama kätteli ohimennen myös ulkoministeri Soinin, joka totesi ”Timo Suomesta. Voimme olla avuksi.”

Nyt ollaan niin pitkällä, että Venäjän provosoituminen ei enää pelota. Parhaillaan on menossa harjoitus Baltops 16, joka on Naton suurin sotaharjoitus Itämerellä.

Tänä vuonna Suomesta on sotaharjoituksissa mukana rannikkojääkäreitä ja panssaritiedustelijoita. Alkuvaiheessa on mukana 600 sotilaan vahvuinen maihinnousuosasto, joka harjoittelee Suomen ja Ruotsin rannikoilla. Maihinnousuja tehdään Hankoniemen alueella olevalle Syndalenin harjoitusalueelle.

Baltops-harjoitukseen osallistuu 160 sotilaan vahvuinen rannikkojääkärikomppania Uudenmaan prikaatista ja ainakin saman verran ruotsalaisia rannikkojääkäreitä toimii hollantilaiselta maihinnousutukialus Johan de Wittiltä.

Suomalaisten ja ruotsalaisten lisäksi maihinnousuosastoon kuuluu 200 Yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta sekä 30 sotilaan vahvuinen italialainen tiedustelujoukkue. Amerikkalaisilla on mukana 12 maihinnousupanssarivaunua, muut liikkuvat rantauduttuaan jalkaisin.

Johan de Wittin lisäksi Hankoniemen edustalle saapuu kaksi muuta isoa maihinnousutukialusta: amerikkalainen USS Carter Hall ja Britannian laivaston suurin alus HMS Ocean.

Suomessa harjoitellaan kolme päivää 6.–8. kesäkuuta ja sen jälkeen neljä päivää Ruotsissa.

Koulutuspurjehdukselta palaava miinalaiva Uusimaa osallistuu Baltopsin loppuvaiheisiin Itämerellä.

Tänä vuonna harjoituksiin osallistuminen maksaa Suomelle noin 400 000 euroa. Viime vuonna yli miljoonan.

Kaikkiaan Baltopsiin osallistuu yli 4000 sotilasta 17 maasta. Sota-aluksia on viitisenkymmentä. Ruotsi lähettää harjoituksiin rannikkojääkäreiden ohella muun muassa sukellusveneen ja Gripen-hävittäjän, kertoo Yle 18.5.2016.

Heinäkuussa 2015 puolustusministeri Jussi Niinistö vastasi Markus Mustajärven kysymykseen, että Suomi ei harjoittele ”Baltian tai muiden Nato-maiden sotilaallista puolustamista”.

Lähteet

Yle (18.5.2016): Nato tekee ensi kerran maihinnousun Suomen rannoille – Itämerellä alkamassa kolme suurta sotaharjoitusta http://yle.fi/uutiset/nato_tekee_ensi_kerran_maihinnousun_suomen_rannoille__itamerella_alkamassa_kolme_suurta_sotaharjoitusta/8885217

Sainio, Pentti (2016): Armeijan hukatut miljardit, Into, Viro.

Salomaa Markku | Docendo (11/2015): Kylmän sodan toinen erä.

Kaija Olin-Arvola on runoilija ja eläkkeellä oleva toimittaja.

Hornetit lentävät, kaikki muu seisoo

Kaija Olin-Arvola arvioi Pentti Sainion kirjan Armeijan hukatut miljardit – Suomen sotajohdon salaisuudet.

”Mikä on Suomen puolustusvoimien iskukyvyn merkitys pelotteena rauhan aikana ja tulivoimana sotatilanteessa?” Tähän kysymykseen kiteyttää Pentti Sainio kirjassaanArmeijan hukatut miljardit koko Suomen armeijan olemassaolon perusteen.

Suomen varustautumisen historia on ollut enemmän mediaseksikkyyden hakemista kuin puolustusvoimien rakentamista aina panssarilaivojen hankkimisesta lähtien, kun tykistölle toivotut rahat hukattiin panssarilaiva Ilmariseen ja Väinämöiseen 1930-luvun alussa.

Ensimmäinen pysähdys tuli Talin–Ihantalan suurtaistelussa. Siellä merkittävää osaa näytteli majuri Petäjän nerokas korjausmuuntaja joka mahdollisti tykistön ja kranaatinheittimistön tulen keskittämisen sekä nopeat tulenavaukset ja tulensiirrot muuttuvissa tilanteissa. Tästä torjuntavoitosta huolimatta sota hävittiin ja kotiin juostiin pää kolmantena jalkana. Ja kalliiksi tuli.

Kylmän sodan aikana Suomi oli vaikeassa asemassa Varsovanliiton ja Naton välissä. Viisaiden poliitikkojen ansiosta rauha säilyi ja Suomi rakensi omia puolustusvoimiaan puolueettomana maana. Elettiin rauhan, ystävyyden ja yhteistyön aikaa.

Vuoden 1980-lopulla tuli ajankohtaiseksi torjuntahävittäjien hankkiminen. Vaihtoehtoja ei ollut kuin amerikkalaiset kilpailijat F/A-18 Hornet ja F-16 Fighting Falcon. Hornet oli näistä kahdesta kalliimpi vaihtoehto ja siksi sen kauppa oli vaikeuksissa. Koneiden kustannusten mittakaavasta kertoo se, että Hornetilla yksi lentotunti maksoi noin 10 000 euroa. Taistelukoulutuksessa kerosiinia paloi 10 000 litraa tunnissa, kun F-16 kulutti vastaavasti lähes puolet vähemmän. Tärkeintä ei ollut kuitenkaan tämä, vaan koneita valmistavien yhtiöiden suhteet Suomen päättäjiin.

Keskeiseksi vaikuttajaksi valikoitui Suomesta Finnairin eläkkeellä oleva pääjohtaja Gunnar Korhonen. Hänellä oli hyvät suhteet entiseen kauppakumppaniinsa McDonnell Douglasiin ja sen lakimieheen Tom Gunniin, joka oli McDonnell Aircraftin taistelukoneiden markkinoinnista vastaava varatoimitusjohtaja ja menestyksellinen Yhdysvaltain senaatin lobbari aseteollisuudelle. Asiaa edisti myös Korhosen puoluetoveri Harri Holkeri.

Miljoonien dollarien ponnistelujen jälkeen kauppoja vauhdittamaan ilmaantui sattumoisin eräille suomalaisille illallisille New Yorkissa mies, jota ”Gunn kuvaa ’huipputason’ päätöksentekijäksi. ’Hän oli miellyttävä ja komea kuin elokuvanäyttelijä. Hän kysyi minulta, olenko koskaan ollut Suomessa.’ Yhteinen tuttava löytyi vuosien takaa: katolinen sisar Claire Maria Weaver, jonka koulua suomalainen virkamies oli käynyt ja sanoi liikuttuneena: ”Sisar Claire Marie on kansallissankari.” Tämä aukaisi lukot, ja Suomalainen virkamies lupasi Hornet-kauppiaalle: ”Katsotaan mitä voin tehdä lentokoneongelmanne kanssa.”

Pari kuukauden kuluttua Gunn sai kutsun Suomeen esittelemään Horneteja. Tästä lähtivät asiat sujumaan. Puolustusvoimien ylipäällikkö presidentti Mauno Koivisto seurasi asioita tarkoin. Syyskuussa 1990 Mauno Koivisto ja Yhdysvaltain presidentti George H.W. Bush tapasivat Helsingissä, mistä seurasivat uudet markkinointiponnistelut Hornetien hankkimiskeksi.

Joulukuussa eräällä lounaalla huomattiin että Hornet oli kaksimoottorinen kone, mistä Pentti Sainio kertoo kirjassaan: ”Tästä lounashavainnosta alkanut turvallisuuspoliittinen farssi on mahdollinen ehkä vain Suomessa missä yleisesti luotetaan siihen, että kenraalin ja ministerin lausunnoissa pitää olla jotain järkeä.Helsingin Sanomat kertoi 4.1.1991: ’Neuvostoliitosta ei ole toistaiseksi löytynyt suomalaisia miellyttävää torjuntahävittäjää. Yhden laivueen koneeksi ehdolla oleva MiG-29 on ilmavoimien mittapuiden mukaan kaksimoottorisena liian raskas ja kallis käyttää.’” Sama asia amerikkalaisessa koneessa olikin etu!

Ilosanoma päätymisestä Horneteihin otettiin konkurssikypsässä yrityksessä tyydytyksellä vastaan. Kaupantekijät saapuivat Helsinkiin ja miehille kerrottiin että päätös oli ollut vaikea. Tämän jälkeen kauppiaat vietiin ministeriön edustussaunaan, jossa Gunnin mukaan ”ryypättiin raskaasti, kerrottiin vitsejä ja hikoiltiin”.

Saunareissulla ollut Hornet-yhtiön Euroopan osaston johtaja Steve Krause kuvasi kaupantekotilannetta marraskuussa 2012 kirjoituksessaan: ”Kuudessa viikossa puristimme esityksen kuuteen näyttökalvoon ja 20 minuuttiin, keskustelulle jäi 10 minuuttia, esiintymisen kokonaisarvoksi tuli 130 miljoonaa dollaria minuutilta. Voitimme.”

Vastakauppasopimuksessa McDonnell Douglas velvoitettiin ostamaan tai hankkimaan ostajia suomalaisille tavaroille samalla rahamäärällä, jonka Suomi Horneteista maksoi. Vastakaupat olivat toinen suuri huijaus, joka Horneteihin liittyi. Niitä ei tullut.

Toinen oli koneiden hinta. Esko Ahon hallitus ja siihen nostettu tuntematon riihimäkeläinen insinööri, valtiovarainministeri Iiro Viinanen esitti eduskunnalle 1991 lähtöhinnaksi 1,6 miljardia euroa vaikka tiedettiin, ettei se riitä alkuunkaan. Aiemmin oli esitetty hinnaksi noin miljardi euroa.

Suomen talouden tila oli silloin jo kireä, mutta Iiro Viinanen oli Horneteihin niin ihastunut, että oli valmis niiden takia tekemään vaikka velkaa. Kukaan ei tiedä miten tarkan markan miehenä tunnettu Mauno Koivisto suostui kalleimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, sitä hän ei muistelmissaankaan kerro.

Kokonaishinta Horneteille saatiin pysymään suhteellisen alhaisena, kun se ”valehdeltiin hoikaksi” niin kuin saksalaiset sanovat. Koneiden suuri ja kallis hankintapaketti pilkottiin moneen osaan pitkälle aikavälille.

”Koneiden osto, niiden aseet, tukijärjestelmät, huolto, koulutus, järjestelmien jatkuva uudistaminen, varaosat, uusien ominaisuuksien lisääminen ja koneiden päivittäisen käytön kustannukset muodostavat Hornet-asejärjestelmän kokonaisuuden elinkaarikustannukset. Vasta nämä kaikki yhteenlaskettuna antavat lopullisen hinnan” kirjoittaa Pentti Sainio.

Amerikkalaisten Hornetien lopullinen hinta paljastuu vuonna 2030, kun ne poistuvat ilmavoimien käytöstä. Joidenkin tietojen mukaan niiden elinkaarikustannukset ovat kokonaisuudessaan 35 vuoden aikana 15 miljardia euroa eli kymmenkertainen siihen nähden, mitä niiden sanottiin vuonna 1991 olevan.

Ja jälleen on edessä uusien aseiden hankkiminen, joka varmasti kulisseissa käy jo kuumana. Jotkut arvelevat, että Hornetit korvattaisiin rynnäkköpommituksiin tarkoitetulla F-35:llä. Toisten mielestä se on jälleen jättimäinen puhallus ja täysin tarpeeton.

Asiasta haastateltiin Iltalehden jutussa 7.11.2015 maavoimien operaatiopäällikköä, prikaatinkenraali Petri Hulkkoa. Hän totesi supistetusta sodan ajan joukkojen miesvahvuudesta: ”Meillä ei ollut mahdollisuutta varustaa sodan ajan joukkoja siten, että voisimme lähettää joukkoja hyvillä mielin taisteluun. Tai edes välttävin mielin, vaan se olisi ollut ihmisveren uhraamista.”

Näiden tuhottoman kalliiden hävittäjien ylläpito ja muuntaminen puolustusaseesta rynnäkköaseeksi on johtanut muilla aloilla Suomen maanpuolustuksen heikkenemiseen. Tätä mieltä ovat monet asiantuntijat mm. entinen ulkoministeri Keijo Korhonen: ”Tällä menolla on vaarassa Korhosen mukaan Suomen suurin voimavara: maanpuolustustahto. Puolustuksessa on kolme pilaria: aseet, koulutus ja tärkeimpänä tahto käyttää kumpaakin.

’Jos kansa huomaa, että sitä vedetään nenästä, ollaan hukassa. Kuka haluaa, että hänen poikansa menee etulinjaan Naton tai Euroopan puolesta puutteellisesti varustettuna ja koulutettuna?’” lainaa Korhosta Pentti Sainio.

Ja minä vastaan: En halua poikaani mihinkään linjaan. En ole tehnyt häntä tykinruuaksi.

Kaija Olin-Arvola

Kirja:

Sainio,  Pentti (2016): Armeijan hukatut miljardit – Suomen sotajohdon salaisuudet. Into Kustannus.

Avoin kysymys Vaskijärven kyläyhdistykselle

Laitoin Vaskijärven kyläyhdistyksen seinälle nämä kaksi kuvaa ja muistoni kylässä asumisesta.

Perheemme muutti Karkkilan Vaskijärvelle vuonna 1979 ja siellä tehtiin ja syntyi myös poikamme Iiro Antero Arvola 8.6.1980, jota jo aiemmin oli vuosia odotettu tulevaksi. Asuimme kylässä 15 vuotta ja lähtö tuli, kun 90-luvun syvimmän laman aikaan naapurin isäntä, joka oli Osuuspankin johtokunnan jäsen, keinotteli kotimme itselleen. Tämän kerroin, kun sivulla muutoinkin näytti olevan historiallisia muisteluksia.

Minun kuvani ja muisteluni olivat seinällä pari päivää eli sen ajan, että kaikki 180 jäsentä ehti ne nähdä, minkä jälkeen se poistettiin minulle tietenkään kertomatta.

Kun huomasin asian, laitoin seinälle kysymyksen: Miksi täältä on poistettu minun postaukseni? Eikö Vaskijärven todellinen historia kiinnostakaan?

Kukaan ei vaivautunut vastaamaan. Eipä tietenkään. Sellainen ei kuulu karkkilalaisten tapoihin eikä muutenkaan arkipäivän fasismiin.

Lisäsin kysymyksen jälkeen uudet puheenvuorot: 

Eikö edes minun poikani kelpaa vaskijärveläiseksi, vaikka on siellä tehty, sinne syntynyt ja siellä elämänsä 15 ensimmäistä vuotta viettänyt.

Omat juureni ovat syvällä Uudemaan Pyhäjärvellä. Tiettävästi aina 1500-luvulta asti ainakin.

Kun täällä näköjään on jo käynyt 14 henkilöä kurkkimassa, niin voin kertoa vähän lisääkin.

Osuuspankin operaatiota johti silloinen johtaja Pekka Vikberg ja kaupantekoa Säästöpankin kiinteistövälityksessä touhusi Ali-Klemelä yhdessä naapurin isännän tyttären kanssa, jonka nimiin kotimme laitettiin. Kun en pystynyt menemään pankkiin, niin kauppakirja lähetettiin minulle mieheni mukana kotiin allekirjoitettavaksi. Toimenpide oli täysin laiton, koska kaupanvahvistaja ei ollut paikalla. Enkä minä edes pannut omaa nimeäni siihen paperiin, vaan kirjoitin viivalle Vittu Paska Aamu, mutta ei se rikollisten toimia haitannut. Kotimme siirtyi siis uudelle omistajalle petoksella ja vääryydellä, jota voidaan pitää suoranaisena varkautena.

Se oli osa ns. Koiviston konklaavin operaatiota, jolla suomalaisten omaisuus jaettiin pankkien kesken. Asiakirjat julisti salaisiksi presidentti Tarja Halonen Mauno Koiviston pyynnöstä. Kuulun itse ryhmään, jonka tavoite on 90-luvun vääryyksien selvittäminen ja korvausten vaatiminen näistä laittomuuksista kärsimään joutuneille.

Vielä nämä asiat tulevat päivänvaloon koko valtakunnan laajuisesti. Ja vaikka minä en tuota päivää tule näkemään, iloitsen siitä jo nyt. Ne jotka verhojen raoista kurkkivat ja vaikenivat, vaikka tiesivät, saavat päälleen ikuisen häpeän.

Tämä siis liittyy poistettuun postaukseeni, jossa kerroin, että muutimme Vaskijärvelle 1979,  missä vietin 15 vuotta elämäni onnellisinta aikaa. Ja miten Osuuspankin johtokunnassa istunut naapurin isäntä 90-luvun syvimmän laman aikaan pilkkahintaan junaili kotimme itselleen. Meillä on siellä Vaskijärvellä oma Koivistomme, joten voin ymmärtää, miltä karjalaisista evakoista tuntui. Kotimme oli heidän rakentamansa. He sentään saivat jotain tilalle. Me, Kari Arvola ja Kaija Olin-Arvola, emme saaneet mitään.

Tämänkin postauksen annettiin olla sivulla niin kauan, että kaikki 180 jäsentä varmasti ehti nähdä sen. Minä näen silmissäni verhojen välistä kurkistelevia pahantahtoisia silmiä. Juuri niin kuin näillä main on tapana. Kukaan ei puuttunut keskusteluun.

Runsaan vuorokauden kuluttua minut suljettiin pois ryhmästä. Että näin kipeää tekee totuus silloin, kun ihmisillä on huono omatunto.

Haluaako joku nyt vastata?

Onko tämä polvihousupoikien leikkiä tulella?

 

Suomalainen partiovene ja amerikkalainen ohjusristeilijä Itämerellä. Kuva: US Navy.

Vanha ystäväni, Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija, toveri Charly Salonius-Pasternak on useampaankin otteeseen esiintynyt viimeaikaisissa uutisissa kertomassa, että Venäjä yksipuolisesti härnää Natoa.

Hiljattain hän esiintyi MTV3:n aamussa (20.4.2016) otsikolla: ”Venäjän toimet Itämerellä hiertävät Nato-tapaamisessa: Yhdysvallat ei ole tottunut härnäämiseen.” Haastattelussa tutkija toisti jo aiemmin esittämänsä väitteen, että Suomi ei enää ole puolueeton maa ja voi siten joutua vedetyksi mukaan mahdolliseen sotaan Venäjää vastaan.

Uuden Suomen bloggaaja Riku Reinikka käsittelee kirjoituksessaan (16.4.2016) Assured Resolve -karttaharjoitusta otsikolla ”CNAS- Suomi ja Ruotsi; varautukaa isäntämaatuen antamiseen USA:lle”.
Pari päivää kestäneessä harjoituksessa, johon osallistui 50 korkea-arvoista vierasta Euroopasta tuotettiin raportti Assured Resolve: Testing Possible Challenges to Baltic Security, josta Riku Reinikka kirjoittaa:

” Raportissa muun muassa kehotetaan Suomea ja Ruotsia selvittämään itselleen, minkälaisia ’tukipyyntöjä’ on luvassa, mikäli USA yksin tai pienen koalition kanssa päättää ryhtyä Venäjän vastaisiin toimiin lähialueillamme. Raportin mukaan nämä pyynnöt voisivat olla esimerkiksi ilmatilan käyttöä ja lentotoiminnan tukemista kenttä- ja tankkauspalveluiden muodossa. Eli juuri tätä logistista palvelua joka kuuluu Naton kanssa solmitun isäntämaatukea koskevan yhteisymmärrys muistion (HNS MOU) piiriin.

Karttaharjoituksessa oli käynyt ilmi, että Suomi ja Ruotsi ovat halukkaita antamaan USA:lle ja/tai koalitiolle, sen mitä annettavissa on. Selväksi tuli kuitenkin myös se että skenaarioiden kautta harjoittelu tuli enemmän kuin tarpeeseen. CNAS paperissa nimittäin painotetaan jopa kahdessa kohtaa mahdollisuutta USA:n yksipuoliseen Venäjän vastaiseen toimintaan lähialueillamme ja siitä todennäköisesti seuraavaa tukipyyntöä Suomelle ja Ruotsille. Näiden kahden maan tulisi selvittää itselleen mitä tämä käytännössä tarkoittaisi. Myös Suomen ’tärkeintä liittolaista’ kuten Stubb  USA:ta kuvaili, kehotetaan avoimuuteen mahdollisten tukipyyntöjen sisällön suhteen. Olettaisin siis että jotain epäselvyyttä tai näkemyseroja on tullut vastaan.”

Edelleen Riku Reinikka kirjoittaa:

” Suomi on antautunut suurvaltapolitiikan pelinappulaksi, aivan kuten on odotettavissa ollut. […] Suomi on siis tilanteessa jossa valtiojohtoa kehotetaan karttaharjoituksen jälkeen selvittämään tehtyjä “sitoumuksia” niiden mahdollisia seuraamuksia. Suomi on tilanteessa, jossa Yhdysvallat voi kutsua itsensä harjoittelemaan Suomeen yksipuolisia tai “pienellä koalitiolla” suoritettavia Venäjän vastaisia sotilasoperaatioitaan.”

Kun Reinikan huomiot yhdistää tutkija Charly Salonius-Pasternakin propagandistisiin väitteisiin Venäjän yksipuolisista härnäyksistä, muuttuu tilanne vähintäänkin vakavaksi. Reilu viikko sitten (15.4.2016) Charly Salonius-Pasternak esiintyi MTV3:n uutisissa otsikolla: ”Nähtävissä on, että Venäjä on toiminut yksin provokaatiossa”. Ilmeisesti tutkijan ymmärrys ei yllä havaitsemaan, että provokaatiossa on aina kaksi osapuolta: se, joka provosoi ja se, joka provosoituu.

Sen sijaan pitkän linjan turvallisuuspolitiikan asiantuntija, valtiotieteiden tohtori Pekka Visuri ymmärtää tilanteen vakavuuden. Suomen Kuvalehdessä (26.2.2016) hän sanoo, että sotaharjoitukset Yhdysvaltojen kanssa tekee Suomen osaksi suurvaltapeliä ja tämä on todella huolestuttavaa.

Provokaatio on suhde niin kuin totuuskin; vähintään kaksipaikkainen relaatio.Tässä havaintoesimerkki.


https://www.youtube.com/watch?v=mISo8UOb3JQ