Apua!

• 
  Sotkua. Sotkua. Sotkua.
• 
  Marjutin kukat
• 
  Sarin kukat ja kuppi, josta Iiro 
• viimeisen kerran käydessään joi kahvia.
• 
  Helenan, Hannun, Marian ja Noran kukat

Soitin tänään Mielenterveyden Keskusliiton neuvontaan, jossa ystävällinen ihminen neuvoi miten parhaiten taisi.

Kertoi koko järjestelmän ja yhteiskunnan olevan sekaisin.

Hän valitti myös resurssipulaa. Se onkin ilmeinen, koska liiton puhelimeen vastataan puhelinvastaajan mukaan vain pari kertaa viikossa vain tiettyinä kellonaikoina.

Puheenjohtaja Sydänmaalakalla oli päällä vastaaja, johon jätin soittopyynnön. Ei ole soittoa kuulunut.
Ihmettelen, mihin menevät ne rahat, joita erilaiset potilasjärjestöt saavat miljoonittain. Piilopuoluetukenako ihan muihin tarkoituksiin.

Sama kokemus minulla on muistakin potilasjärjestöistä.

Eipä niistä juuri ole potilaalle mitään apua ollut. Yksin ovat kuin orvot pirut.

Potilaiden asioita ei ajeta. Taitaa olla niin paljon muuta tähdellisempää, kuten reissaamista ympäri maailman kaikenlaisissa seminaareissa ja muissa kissanrustiäisissä.

Potilaille tarkoitetut kurssit ja muut tilaisuudet ovat sen verran hintavia, ettei niihinkään vähävaraisilla ole asiaa.

Jossain vilahti ilmoitus jostain voimasanaetsinän kurssista.
Sellaiselle minulla ei ole tarvetta. Voimasanat löytyvät ihan omasta takaa:
Saatanan, Perkele, Jumalauta, Vittu.

P.S. Tämän ritirimpsun opin jo lapsena. Kun kirjoitin kolumnin kiroilusta Rakentaja-lehteen sopimus irtisanottiin verukkeella, että olin maininnut naisen sukupuolielimen nimeltä. Todellinen syy oli, että juttuni fokusoivat liiaksi pienyrittäjän näkökulmsta.


qqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqqq

Sinun ystäväsi tyydyttää puutteesi. Ystäväsi on peltosi, jonka kylvät
rakkaudella ja korjaat kiitoksella. Hän on pöytäsi ja lietesi. Sillä sinä
tulet hänen luokseen nälissäsi ja haet hänen luotaan rauhaa.

Kun ystäväsi sanoo mielipiteensä, et sinä pelkää sanoa 'ei', etkä jätä
sanomatta 'kyllä'. Ja kun hän on hiljaa, sinun sydämesi ei lakkaa kuulemasta
hänen sydäntään. Sillä ilman sanoja ystävien kesken kaikki ajatukset, kaikki
toiveet, kaikki halut syntyvät ja jaetaan iloiten suosionhuutoja kaipaamatta.
Kun eroat ystävästäsi, et sinä murehdi. Sillä se, mitä hänessä rakastat eniten,
saattaa tulla kirkkaammaksi hänen poissaollessaan niin kuin vuori tasangolta
katsoen näyttää kiipeilijästä kirkkaammalta.

Sillä rakkaus, mikä etsii muuta kuin oman salaisuutensa paljastumista,
ei ole rakkautta, vaan verkko, joka on heitetty: ja ainoastaan arvoton
joutuu saaliiksi.

Anna paras itsestäsi ystävällesi. Jos hänen täytyy tuntea sielusi vuoroveden
luode, anna hänen tuntea myös sen vuoksi. Sillä sinun ei pidä etsiä ystävääsi
tappaakseesi aikaa. Hae häntä hetkinä, jotka ovat täynnä elämää. Sillä hänen
tehtävänsä on täyttää kaipuusi, eikä tyhjyyttäsi.

Ja ystävyyden riemussa kaikukoon nauru ja jakakaa muille omasta ilostanne.
Sillä pienten asioiden aamun kasteessa sydän löytää päivänkoittonsa ja virkistyy.

- Kahlil Gibran -

Yrittänyttä ei laiteta

 Ei Iiro nuku. Iiro lepää






















 Iiron kiviteos Lago di Idrolla.

















Huoleton on hevoseton mies.












Iiro oppi jo varhain keritsemään   lampaat.






Moni tunteeton ihminen on antanut minun ymmärtää, että itsemurhan tehneet ovat kaikki luusereita, jotka eivät ole vain jaksanet yrittää tarpeeksi.

Jokainenhan täällä vallitsevan hegemonian mukaan on oman onnensa seppä.
Mahdollisuudet ovat kaikilla samat ihan siitä riippumatta millaisille pahnoille sattuu syntymään. Ihan sama onko syntynyt kultalusikka suussa vai onko elämän alkuun annettu vain tuulen huuhtoma perse.

Siksi vielä kerron, mitä Iiro Arvola sai syntymälahjaksi. Hän sai köyhän kodin, mutta yritteliäät vanhemmat, joiden työn 90-luvun lama Koiviston konklaaveineen tuhosi. Koti meni ja velat jäivät.

Iiro lähti kotoa varhain ja meni Pälkäneelle käymään yläasteen Anna Tapion koulussa, koska suunnitteli pienviljelijän uraa kymmenen hehtaarin evakkotilalla Karkkilan Vaskijärvellä. Se oli Iiron syntymäkoti, jossa elimme lähes luontaistaloudessa 15 vuotta.

Peruskoulun jälkeen Iiro pääsi Askolan ammattikouluun sähkölinjalle. Sen hän jätti kesken, koska halusi lähemmäs vanhempiaan eikä alakaan tuntunut omalta.

Mieheni ja minä asuimme tuolloin jo Antskogissa ja Iiro aloitti Lohjalla Kanneljärven kansanopistossa kuvataidelinjan.

Melko pian hänen tyttöystävänsä tuli raskaaksi. Ja he päättivät pitää lapsen. Iiro oli 18.
Hän ryhtyi heti hakemaan työpaikkaa ja pääsi töihin Sammattiin silkkipainoon. Sammatin kunta ei antanut parille asuntoa, vaikka minun koko sukuni on pitäjästä kotoisin satojen vuosien takaa. Niinpä Iiro nukkui yöt sillkipainon lattialla.

Karjaalta ei irronnut edes oppisopimuspaikkaa. Sen hän sai Lohjalta Haarnion painotalosta ja asunnon Lohjalta. Kun Iirolla ei ollut autoa, hän kulki työmatkan Lohjalta Nummelaan toistakymmentä kilometriä päivässä polkupyörällä rekkojen imussa.

Haarniolla hän suoritti Markkinointi-instituutissa Mainonnan ammattitutkinnon.
Koska palkka oli pieni, hän siirtyi Vihelle hitsaamaan perävaunuja hikipajassa, jossa vappukaan ei ollut vapaapäivä.

Sieltä hän tuli Pohjaan ja meni kysymään oma-aloitteisesti töitä Fundialta, vaikka ei avoimesta työpaikasta ollut edes ilmoitusta. Toistatuntia kestäneen haastattelun jälkeen hän sai paikan ja varsin pian hänet valittiin luottamusmieheksi.

Työnsä ohessa hän suoritti Datanomin tutkinnon.

Hänellä oli silloin jo kolme lasta ja hän sai asunnon Pohjasta.

Tämän jälkeen hän muutaman vuoden kuluttua pääsi Koverharin terästehtaalle. Jatkoi siellä pääluottamusmiehenä  ja työsuojeluvaltuutettuna. Hän hankki Karjaalta rintamamiestalon, jota ryhtyi korjaamaan. Elämä näytti hyvältä.

Kun koijarit ostivat Koverharin tehtaan, ajoivat sen alas ja ryöstivät, Iiro menetti työpaikkansa. Talo meni myyntiin ja tuli avioero.

Sen jälkeen Iiro perusti starttirahalla antenniasennusyrityksen. Sitä kenenkään ei pitäisi koskaan tehdä. Sillä starttirahalla siivotaan vain työttömyystilastoja ja velkaannutetaan yrittäjät.
Itse starttirahalla elää tuskin muu kuin autiotalon keuhkotautinen kissa. Sillä ei mitään velkaantumatta yritetä. Velkataakka alkoi kasvaa kasvamistaan. Yksinyrittäjällä ei ole puskurirahastoja.

Vielä tämänkin  jälkeen  Iiro opetteli uuden ammatin isänsä yrityksessä maanmittarina. Isä oli jo iäkäs ja kun hän sairastui, yritystoimintaa ei enää kyetty jatkamaan. Myös Iiron tereveys alkoi reistailla. Iirolla oli raskaista töistä aiheutuneita sairauksia ja masennus syveni.

Vuosi sitten hän pääsi vuokralle pieneen maataloon, jossa yritti toteuttaa lapsuuden unelmaansa kahden hevosen, kanojen ja kasvimaan voimin. Hän tunsi olevansa vapaa askaroimaan kaikenlaista pientä. Hän keskittyi radioamatööriharrastukseensa ja musiikkiin.

Mutta mitään puhdasta idylliä viimeinen vuosi ei ollut.

Miestä oli jo pyöritetty muutama vuosi Te-keskuksen, Kelan ja terveydenhuollon Bermudan kolmiossa. Ja pyörre kiihtyi, sen vauhti muuttui vinhemmaksi ja vinhemmaksi, kunnes veti hänet syövereihinsä.

Iiro oli erityisherkkä, lahjakas ja monitaitoinen ihminen.

Yrittämisestä ja tekemättömyydestä häntä ei voi syyttää. Pikemminkin siitä, että sitä tekemätöntä olisi saanut olla enemmän.

Iiron ottamat kuvat Koverharista ja hänen niistä tekemänsä video.
Muusiikki: Kaija Koo, Niin kaunis on hiljaisuus.

https://www.youtube.com/watch?v=Ffz9fb3yr_I

Kellot soivat sinulle

• Parhaassa iässä olevan nuoren miehen väsyneet kasvot
  Kuvassa Iiro Antero Arvola
  8.6.1980 - 26.5.2018
  R.I.P.

Mistä lie ostettu se tutkimus, jonka mukaan Suomi olisi maailman onnellisin maa?

Tässä helvetissä keskimäärin kaksi ja puoli ihmistä tappaa itsensä joka päivä.

Se on tabu, jota valheilla vääristellään. Kaikkia itsemurhia ei edes kirjata itsemurhiksi; jos joku ajaa rekan alle se on liikenneonnettomuus.

Vanhukset tapetaan hoidon puutteeseen.

Mielenterveyspotilaat ovat heitteillä.

Kymmenet tuhannet nuoret ovat kateissa teillä tietämättömillä.

Ihmisiä pompotetaan luukulta luukulle asiakirjatyöskentelyllä.

Hädässä olevaa ei tarvitse kohdata silmästä silmään.

Tämä helvetti on avokeskitysleiri, jossa ei rappareiden tarvitse edes uuneja muurata, kun väestöpolitiikka ja kestävyysvaje jätetään kovaosaisten itse tehtäväksi niin kuin hedelmien punnitus kaupoissa.

Jäähän näin rikkaille kermaperseille enemmän kätkettävää vakuutuskuoriin ja vietäväksi veroparatiiseihin.

Tätä kaikkea voi jo suoraan kutsua kansanmurhaksi.

Miksi kirkkojen kelloja ei soiteta joka päivä?

Jälkikirjoitus:

John Donne:

"Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsestään;
jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa;
jos meri huuhtelee mukaansa maakimpaleen,
niin Eurooppa pienenee vastaavasti,
samoin kuin pienenee niemimaa ja myös maatila,
joka kuuluu sinun ystävillesi tai sinulle itsellesi;
jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua,
sillä minä sisällyn ihmiskuntaan;
äläkä sen vuoksi konsanaan lähetä kysymään
kenelle kellot soivat;
Ne soivat sinulle."

Politiikka yhteisten asioiden hoitamiseksi

• 
  
  Iiro ja Tuuli. "Ratsuni jäljet on lumi peittänyt, ne, joiden edellä ratsastin, kummeksuvat: mitä tietä hän meni?"
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
  
• Iiron lippu ei tuulessa liehunut.
  

  

Kun olin hieman toipunut poikani järkyttävästä kuolemasta, lähetin kaikille kansanedustajille ja myös presidentti Sauli Niinistölle hänen avustajansa Katri Makkosen välityksellä seuraavan kirjeen 28.5.2018:

Arvoisa kansanedustaja!

Niin kuin hyvin tiedätte, tässä maailman onnellisimmassa maassa keskimäärin kaksi ja puoli ihmistä tekee joka päivä itsemurhan.

Ehdottaisin, että pitäisitte hiljaisen hetken kaikkien sotesotkujenne keskellä kaikkien aktiivimallien ja muiden viranomaiskiusausten  kohteena olleiden ihmisten ja samalla myös ainoan poikamme Iiro Antero Arvolan itsemurhan kunnioittamiseksi ja muistamiseksi.

R.I.P. IIRO ANTERO ARVOLA 8.6.1980-26.5.2018

Ei mikään lintu eksy tähän lymypaikkaani, ei mikään musta pääskynen kaipausta tuoden, ei mikään valkea lokki myrskyä ennustaen. Kallioiden varjossa on minun kesyttömyyteni varuillaan, valmiina pakenemaan pienintäkin risahdusta, lähestyvää askelta. Äänetön ja sinertävä on minun maailmani, autuas. Minulla on portti kaikkiin neljään tuuleen. Minulla on kultainen portti itään – rakkaudelle, joka ei tule koskaan, minulla on portti päivälle ja toinen ikävälle, minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin.

Södergran, Edith 1929: Levottomia unia: runoja. Suomentanut Uuno Kailas.

Iiron Isän Kari Arvolan kirjoitus

Poikani Iiro Antero Arvola otti hengen itseltään kotonaan sunnuntaita vasten yöllä. Ratkaisua edelsi kuukausien taistelu Kelan ja työllisyysviranomaisten kanssa.

Hän veti itsensä loppuun Koverharin valimossa, jonka ulkomaiset sijoittajaketkut ajoivat konkurssiin. Sen jälkeen seurasi loputon pompottaminen eri instanssien välillä.

Iiro oli sekä fyysisesti että psyykkisesti täysin lopussa, mutta asianomaiset ns. terveydenhoito- ja sosiaaliviranomaiset eivät kuukausien seurannan, jopa videokameralla suoritetun, perusteella osanneet mitenkään miestä auttaa.

Me Iiron vanhempina yritimme tehdä kaikkemme ja oli myös hyviä yhteisiä aikoja. Eläkeläisten antama tuki ei riitä. Siksi meillä Suomessa pitäisi olla maahan asti putoamisen estävät sosiaaliset turvaverkot.

Mutta Iiro teki oman ratkaisunsa. Löysin hänet varhain sunnuntaiaamuna 27.5.2018 lastausliinan varassa riippumasta tallin eteisestä. Kun häntä halasin viimeisen kerran, mies oli kylmä ja kangistunut.

Näin päättyi tämä tarina suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Tulkaa minulle puhumaan sotesta, niin vastaus tulee välittömästi ja voimalla.

Tänään Iiron lippu puolitangossa ei liehunut.


Kansanedustajien vastauksia, presidentti Sauli Niinistö ei vaivutunut

Nyt olen saanut vastauksen 16 kansanedustajalta. Osanottonsa esittivät Matti Semi, Ville Tavio, Paavo Arhinmäki, Ben Zyskowicz, Sami Savio, Ritva Elomaa, Eeva-Johanna Eloranta, Olli-Poika Parviainen ja Markku Pakkanen, joka jakoi kanssani oman kohtalonsa asiassa sekä Antero Laukkanen, joka kiitti siitä että jaksoimme kirjoittaa asiasta.

Varsainaiseen asiaan vastasi Krista Kiuru: ” Osanottoni poikanne poismenon johdosta. Niin ikävä ja surullinen oli poikanne kohtalo yhteiskunnan rattaiden väliin putoamisessa ja avun ulkopuolelle jäämisessä. Olen pahoillani siitä, että asiat eivät järjestyneet ja palvelut eivät pelanneet.”

Samoin Johanna Karimäki: ” Lämmin osanottoni suureen suruunne. Olen niin pahoillani hallituksen kylmästä politiikasta. Voimia syvään suruun, toivon että kauniit muistot vielä joskus tuovat lohtua. ”

Tiina Elovaara käsitti asian: ” Syvä osanottoni suruunne ja poikanne edesmenoon. Pysäyttävä posti. Meidän on kyettävä tekemään enemmän niiden ihmisten eteen joiden hätä on suuri. Itsemurhien estäminen pitää nostaa korkeammalle yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, kuten myös varhaisen tuen ja puuttumisen malli. Loppuun palaminen ja uupumus ovat liian yleisiä asioita, joihin ei aina tartuta riittävällä vakavuudella. Vien viestiä eteenpäin. Voimia surussanne, joka lienee kestämätön,”

Reijo Hongiston vastaus sai kyynelet vuotamaan: ” Arvoisa Kaija Olin-Arvola Arvoisa Kari Arvola Luin viestinne äärimmäisen surun vallassa. Tunnustan suoraan, että minulla ei ole sanoja joilla Teitä lohduttaa.

Olisi äärimmäinen loukkaus Teitä kohtaan kirjoittaa, että minä tiedän miltä Teistä tuntuu. Se ei pitäisi paikkaansa, sillä vain sellainen henkilö joka on joutunut hautaamaan oman lapsensa, tietää, miltä rakkaasta lapsesta luopuminen tuntuu. Sivulliset voivat vain arvailla, mutta he eivät tiedä. Tämän takia en kirjoita että minä tiedän miltä Teistä tuntuu.

Sen sijaan minä kirjoitan, että voin vähäisessä määrin aavistaa, miltä oman lapsen menettäminen tuntuu ja millaisia ajatuksia se vanhemmissa sekä jäljelle jääneissä sisaruksissa aiheuttaa. Kun lapsen menettää vielä noin traagisella tavalla, tunnekuohu on erittäin suuri. Sitä ei voi sanoin selittää, eikä kuvata.

Ennen kansanedustajan tehtävää toimin poliisina 27 vuotta. Virkavuosinani jouduin liian usein todistamaan myös oman elämänsä päättäneen kohtaloa. Jostain syystä juuri minä jouduin varsin usein toimittamaan suruviestin lähiomaisille. Suruviestin vieminen on, ainakin minun kokemusteni mukaan, poliisin tehtävistä se kaikkein raskain ja myös vaativin. Surukodissa asiaan reagoitiin luonnollisesti monilla tavoilla.

Teidän kodissanne suru kosketti ja koskettaa yhä kaikkein pahimmalla tavalla, kun Isä itse löysi ainoan poikansa menehtyneenä.

Minulla on kaksi poikaa. He ovat jo työelämässä. Minä kiitän Taivaan Isää joka päivä siitä että saamme olla terveinä. Huomisen murheita ei kukaan tiedä, mutta päättyvän päivän ilot ja surut kannamme mukanamme.

Minä toivon Teille voimia ja jaksamista raskaassa surutyössä. Toivon, että Te kaiken surun keskellä voisitte muistaa myös niitä onnenhetkiä, jotka saitte elää ja kokea poikanne Iiron kanssa.”

Eva Biaudetin vastaus hämmensi. Hän ryhtyi mainostamaan itseään: ” Kiitos sydäntä koskettavasta ja ajatuksia herättävästä viestistänne. Haluan esittää syvä surunvalitteluni poikanne kuoleman johdosta. Vanhempana ajattelen että kaiken muun ehkä kestää. Uskon kuitenkin että poikanne ei ole toivonut teille rakkaimmilleen eikä muille enemmän surua. Siksi elämistä on vain jatkettava. Haluan puolestani tehdä kaikkeni että mielenterveyden tai muusta syystä kamppailevien, tilannetta ja elämää voisi helpottaa ja jaksamisen taakkaa keventää. Siksi meillä on viranomaisia. ”

Hänelle vastasin, että pitää tehdä enemmän. Ei auta vaikka on viranomaisia, koska hädässä oleva ihminen ei heiltä mitään apua saa. 

Esitän tässä vielä kaikille vastanneille kansanedustajille sydämelliset ja lämpimät kiitokset lohduttavasta osanotosta.

Lopuksi veisaan virren 440, joka jo vuosia sitten poistettiin virsikirjasta, koska herrojen korvat eivät sitä kestäneet kuulla, yhdessä Erkki Rankaviidan kanssa:

https://youtu.be/oCErml3vbFo

Vasemmisto-oikeisto-jako ei katoa

Politiikassa toimiminen ei ole pelkkää puhetta tai sanapeliä. Vasemmisto–oikeisto-jako on edelleen olemassa aivan riippumatta siitä, miten ihmiset sen käsittävät.

Vasemmisto ja oikeisto ovat todellisuutta ja kuvaavat maailman perusristiriitaa työn ja pääoman välillä. Tämä on olennaista, ja se lyö itsensä läpi kaikessa yhteiskunnallisessa, niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin.

Jokainen käsittää asiat tietysti omalla tavallaan jo pelkästään sen vuoksi, että jokaisella sanalla on jokaiselle ihmiselle oma merkityksensä (denotaatio) ja arvosisältönsä (konnotaatio). Lisäksi keskeinen merkitys tulee kontekstista.

Pelkkiin mielikuviin asiat eivät pysähdy, vaikka lopullinen puheen sisältö muodostuukin vastaanottajan päässä. Sanoilla manipulointi on totalitarismia, ja siksi jokaisen olisi syytä opetella lähilukua ja media-analyysiä.

Esimerkiksi globalismi ja suverenismi eivät ole yhteismitallisia oikeiston ja vasemmiston kanssa, vaikka jossain olen nähnyt väitettävän, että edellisillä käsitteillä voisi ja pitäisi korvata jälkimmäiset. Minä pidän vasemmistoa ja oikeistoa edelleen varsin käyttökelpoisena vastaparina, kun puhutaan työstä ja pääomasta sekä niiden välisestä ristiriidasta.

Globalismi edustaa kansainvälistä keskittynyttä rahavaltaa finanssimaailmassa. Globalisaation hyödyt ovat ihmiskunnan suurimman osan ulottumattomissa, jos muu maailma ei kykene kansainväliseen solidaarisuuteen.

Suverenismin ylikorostaminen voi puolestaan peittää äärikansallismielisyyden tunnettuine seurauksineen. Kiihkokansallisuudessa ei ole mitään ihailtavaa.

Jos näitä kahta käsitettä halutaan tarkastella vasemmisto–oikeisto-akselilla, niin kiihkokansallisuus johtaa helposti äärioikeistoon tunnettuine seurauksineen. Kansainvälinen solidaarisuus puolestaan ilmentää vasemmistoa parhaimmillaan.

Muistoa kunnioittaen historian jatkumolla

Vihtori ja Ida Lindell os. Nyman 

• 
  

Kävin eilen Vasemmistoliiton Antero Eerolan kanssa keskustelun, joka päättyi kuten tavallista muidenkin kevytvasemmistolaisten kanssa syytöksiin minun katkeruudestani ja epäasialliseen argumentiin höpöhöpö... niin kuin aina, kun asialliset argumentit loppuvat.

Keskustelu alkoi Eerolan päivityksestä, jonka hän oli tehnyt punaisten muistojuhlasta Suomenlinnassa. (Keskustelua käytiin sekä Antero Eerolan että minun facebookseinälläni.)

Minä tartuin tähän:

"Kevään 1918 muistelu on Suomessa tapahtunut maltillisissa ja asiallisissa merkeissä. Kyse on kuitenkin historiasta, ei enää politiikasta. Unohtaa ei pidä, mutta jakolinjoja tai riitoja ei sisällissodasta enää onneksi saa aikaan."

Tässä Antero Eerola implisiittisesti kieltää historian jatkumon ja luokkataistelun olemassaolon. Se on sovinnontekoa ja manipulaatiota, joka ei kunnioita punaisten uhrauksia, muistoa eikä jälkeen jääneiden tunteita.

Samat luokkaristiriidat vaikuttavat tämän päivän maailmassa entistä kärjekkäämpinä.

Punaiset aloittivat yhteiskunnan uudistamisen lähtien torpparien ja uuden sorretun luokan eduista. 

Sen luokan, joka kaiken rikkauden luojana oli painettu elämässä epäinhimillisiin oloihin hallitsijoiden vaurauden ja vallan kasvattamiseksi ja legitimoimiseksi.

He panivat henkensä alttiiksi paremman maailman ja rauhan puolesta. Ja nyt kevytvasemmisto on tätä arvoa kieltämässä ja asiallisesti  vaatimassa vaikenemista ja sopua.

Jätän toistamatta ne loukkaavat herjat, jotka Antero Eerola minulle vasten kasvoja sylki.

Hän ei ilmeisesti ole tietoinen tutkimuksesta, jonka mukaan tällaiset traagiset tapahtumat noudattavat tiettyä lainmukaisuutta: ensimmäinen sukupolvi kokee, toinen vaikenee ja kolmas selvittää.

Vasta sen jälkeen voidaan aloittaa traumojen käsittely ja mahdollinen parantaminen.

Se ei tapahdu käskystä, manipuloimalla eikä kieltämällä eikä vallankaan kun yhteiskunnallisissa suhteissa ei ole mitään muutosta tapahtunut, vaan sama sorto ja alistaminen jatkuu entistä julmempana ja kärjekkäämpänä tänäkin päivänä, tosin eri muodossa vain.

Vasemmistoliitossa ei tätä kehitystä nähdä. Työväenaate on vaihdettu liberaaliin punavihreään aatepuuroon ja jopa taikauskoon.

Kaikessa mennään narsistinen oma etu paras etu -periaatteella ja suostutaan tämän takia millaisiin poliittisiin ratkaisuihin tahansa. 

Köyhän, vähävaraisten ja työtätekevien asiat eivät ole etusijalla. Valevasemmistolle ne eivät ole tarpeeksi trendikkäitä aiheita.

Ja mikä tietysti kylmästi laskelmoiden, ei ole edes kannattavaa, koska nämä ihmiset eivät äänestä. Eivätkä he asetu kulkueeksi sateenkaarilippujen taakse. Heidän huolensa ja heidän olemassaoloaan uhkaavat asiat ovat kokonaan toisaalla.

Lopuksi vielä Antero Eerolalle ja muille hänen ystävilleen: Toivon että lopetatte alhaisen vyön alle lyömisen ja tunkeutumisen minun yksityiselle tunnereviirilleni yrittämällä syyttää minua katkeruudesta minua edes tuntematta. Minulla ja kaltaisillani on oikeus omiin tunteisiimme, myös vihaan ja katkeruuteen.

Suosittelen teitä pitämään huolta vain omasta mentaalihygieniastanne.

Sekä oman vaarini ja muiden omaisteni  sekä kaikkien sorrettujen, aatteensa vuoksi kidutettujen ja teloitettujen muistoa kunnioittaen

Kaija Olin-Arvola

Saksan sekaantuminen Suomen kansalaissotaan

Suomen ulkopolitiikan suuntauksella Saksaan oli jo vanhastaan kulttuuriperinteellinen perusta. Suuntaus sai lisää kannatusta I maailmansodan aikana vuonna 1915, kun Suomen porvaristo solmi sopimuksen jääkäripataljoonan kouluttamisesta Saksassa.

Suomen ja Saksan väliset suhteet

 

Marraskuun 14. päivänä, toisen suurlakon aikana, lähetettiin Suomesta Berliiniin neuvottelijaksi johtava aktivisti suurneuvos Edvard Hjelt. Hän itse kirjoittaa muistelmissaan lähdöstään seuraavaa:

”’Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen’, sanoi minulle vähän ennen lähtöäni se henkilö, josta sittemmin tuli ensimmäinen valtionhoitajamme, ja saman evästyksen antoivat minulle muutkin Helsingissä olevat johtavat saksalaisystävät. Tuo tehtävä minun nyt oli koetettava saada suoritetuksi asianomaisessa paikassa. Lopullinen toimeksianto tuli siinä muodossa, että minun katsottiin pitävän ’hoitaa terveyttäni eteläisemmässä seudussa'”¹

Vuoden 1918 alussa, kun Suomi oli saanut itsenäisyytensä, syntyi jälleen keskustelu Suomen julistamisesta puolueettomaksi. Tähän kiinnitti huomiota mm. Saksan yleisesikunnan poliittisen jaoston palveluksessa ollut kapteeni Ernst v. Hülsen.

Hänen mielestään tällainen teko ei olisi hyödyttänyt Suomea eikä Saksaa, koska – hänen myöhemmän arvionsa mukaan – puolueeton Suomi ”ei olisi saanut uhkaavaa punaisten hirmuvaltaa vastaan avukseen saksalaisia joukkoja, eikä Saksa olisi voinut odottaa Suomesta tukea, kun sen sotavoimat etenisivät Pietaria vastaan. Lisäksi Suomi olisi siihen aikaan ollut sotilaallisesti aivan liian heikko turvaamaan puolueettomuuttaan ja varsinkin estämään liittoutuneita kuljettamaan joukkojaan Suomen läpi”.²

Suomen ja Saksan väliset neuvottelut

 

Suomalaiset olivat olleet yhteydessä saksalaisiin jo ennen kansalaissodan puhkeamista. Esimerkiksi 19.1.1918 lähettivät Suomen hallituksen valtuutetut E. Hjelt, R. Erich ja S. Sario kirjelmän Saksan armeijan päämajoitusmestarille kenraali Ludendorffille. Kirjelmässä pyydettiin jääkäripataljoonan tuomista Suomeen. Lisäksi siinä pyydettiin, että Suomi saisi ostaa Saksalta aseita ja muita sotatarvikkeita.³

Kun kansalaissota 28.1.1918 puhkesi, käynnistyivät neuvottelut uudelta pohjalta. Jo 31.1. lähettivät Hjelt, Erich ja eversti W. Thesleff kirjelmän Saksan ulkoasiainministeri v. Kühlmannille. Kirjelmässä kuvattiin oloja Suomessa seuraavasti:

”Maan rauhallisella väestöllä oli suoritettavana melkein yli-inhimillinen tehtävä puolustaessaan itseänsä, laillista järjestystä ja maan vapautta maan huonoimmasta aineksesta koottua vähemmistöä vastaan, jonka venäläinen aseväki oli varustanut aseilla ja jota Venäjän hallitus avusti aseilla ja joukoilla. ’Suuressa hädässään’, sanottiin kirjelmässä, ’anoo maa nyt Saksan apua. Jos välitön sotilaallinen esiintyminen on mahdoton, odotamme ainakin seuraavia toimenpiteitä: että Saksa panee ankaran vastalauseen Venäjän vallan asioihimme sekaantumista vastaan, että vaaditaan venäläisten joukkojen aseistariisumista ja nopeata poistumista ja estetään uusien joukkojen maahankuljettaminen'”⁴

Sodan ensi päivistä lähtien lähetettiin Suomesta avunhuutoja Saksaan. Hjelt mainitsee muistelmissaan erään, joka oli päivätty jo 31.1. Tukholmassa:

”Kenraali Mannerheim pyytää tänään tänne saapuneen maaherra Heikelin kautta hartaasti heti lähettämään kaksi saksalaista yleisesikuntaupseeria hänen apulaisikseen sekä kuljettamaan maahan ainakin 10 000–20 000 kivääriä, 50 konekivääriä ammuksineen – – sekä 100 jääkäriä.”⁵

Tammikuun 31. päivänä v. Kühlmann antoi suostumuksensa jääkäripataljoonan kuljettamisesta Suomeen jo aikaisemmin käytyjen neuvottelujen tuloksena. Ehtona kuljettamiselle oli kuitenkin se, että joukko oli kuljetettava ilman aseita ja varustuksia. Aseiden lähettäminen siirrettiin myöhempään ajankohtaan, joka olisi Saksalle edullisempi.

Helmikuun 8. päivänä allekirjoitti Hjelt aseiden hankintaa koskevan välikirjan yleisesikunnassa. Saksalaisten viranomaisten toivomuksesta ei aseita kuitenkaan ostanut Suomen valtio eikä myynyt Saksan sotaministeriö, vaan myyjäksi oli merkitty saksalainen toiminimi Mannersmann ja ostajana oli Mauritz Gripenberg. Hjelt kuitenkin todisti erityisessä asiakirjassa, että Suomen valtio oli tavaroiden oikea vastaanottaja ja maksaja.⁶

Saksa ei voinut aseiden toimittamisessa toimia avoimesti siksi, että se kävi juuri parhaillaan rauhan- ja aseleponeuvotteluja Venäjän kanssa Brest-Litovskissa. Saksalle olisi ollut edullista solmia rauha Venäjän kanssa, jotta se olisi paremmin voinut koota voimansa taisteluun lännessä. Jos Venäjä olisi saanut tietää sen Suomen-suunnitelmista, olisivat neuvottelut saattaneet vaikeutua.⁷

Kun neuvottelut Brest-Litovskissa katkesivat 11.2.1918 Venäjän ilmoitettua lopettavansa sodan, oli Saksalla tämän jälkeen taas vapaat kädet toimia.⁸ Saksalaiset olivat kyllä jonkin verran epätietoisia siitä, miten tämän jälkeen tulisi toimia suhteessa Venäjään. Seitsemänpäiväisen aselevon kestäessä käytiin neuvotteluja. Ratkaisu tehtiin Bad Homburgissa 13.2.1918 kruununneuvoston kokouksessa.
Läsnä olivat keisari Wilhelm, ulkoministeri v. Kühlmann, valtakunnankansleri v. Hertling, varakansleri v. Payer sekä sotamarsalkka v. Hindenburg, kenraali Ludendorff ja amiraali Holtzendorff. Poliitikkojen ja sotilasjohtajien välillä oli aluksi erimielisyyttä siitä, pitäisikö enemmistä sotatoimista idässä pidättäytyä ja tyytyä saavutettuun status quohon vai olisiko heti aselevon kuluttua umpeen aloitettava voimakas hyökkäys. Jälkimmäinen kanta, jota edusti sotilaallinen johto, pääsi voitolle. Poliitikot, jotka eivät halunneet hyökkäystä, saivat myönnytyksenä lupauksen, että hyökkäykset naamioidaan aseelliseksi avunannoksi. Idea oli lähtöisin keisari Wilhelmiltä, v. Hinderburg täsmensi vielä: ”Avunhuutojen on oltava täällä helmikuun 18. päivään mennessä.”

Tuomo Polvisen mukaan ”kruununneuvosto päätti yksimielisesti julistaa 17.2.1918 aselevon päättyneeksi ja aloittaa sotatoimet seuraavana päivänä, jolloin poliittisista syistä oli oltava käytettävissä kaikilta kyseisiltä alueilta peräisin olevia ’avunhuutoja’. Näin myös tapahtui.”⁹
Helmikuun 14. päivänä kävi v. Hülsen ilmoittamassa Hjeltille Ludendorffilta saapuneesta sähkösanomasta, jossa pyydettiin Hjeltiä toimittamaan kiireellinen pyyntö Saksan avusta Suomelle. Hjelt ja Erich laativat pyynnön, ja se toimitettiin sekä Ludendorffille että valtakunnankanslerille vielä samana päivänä. Samoihin aikoihin lähetti valtioneuvos ministeri Gripenberg Tukholmasta Hjeltille sähkösanoman, jossa jälleen pyydettiin apua.

19. päivänä sai Hjelt kirjeen senaattori H. Renvallilta. Kirjeessä pyydettiin aseita, mutta mainittiin myös, että mitään suurempia joukkoja ei tarvittaisi, koska ”miehiä ja innostusta täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-, tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- ymv. osastoja.”¹⁰

Helmikuun 20. päivänä 1918 kävi Hjelt tapaamassa Ludendorffia. Aluksi hän sai kuulla, että avunpyyntöön oli ”suostuttu” ja sen jälkeen Ludendorff esitti oman suunnitelmansa Suomen auttamiseksi: Ensiksi saksalaiset miehittäisivät Ahvenanmaan ja perustaisivat sinne tukikohtansa. Sen jälkeen, kun jääolosuhteet sallisivat, laskettaisiin maihin 5–6 pataljoonaa Suomen länsirannikolle paikkaan, jonka Mannerheim saisi itse määrätä. Pataljoonat varustettaisiin kaikilla erikoisaseilla ja myös ratsuväki olisi hyvin edustettuna. Hevosia olisi pidettävä varalla maihinnousun helpottamiseksi, mutta kuitenkin niin, että se ei herättäisi huomiota. Rehuista olisi suomalaisten itse huolehdittava, mutta joukkojen muonituksesta vastaisi Saksa. Mannerheim saisi määrätä jonkun suomalaisen upseerin, mieluimmin Thesleffin, komentavan saksalaisen upseerin luo ja sitten ”yhdessä valkoisten kanssa ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläisten sotajoukkioiden karkoittamiseksi”.¹¹

Hyökkäyksen tuli tapahtua rautatielinjoja pitkin. Vähän ennen maihinnousua Ahvenanmaalle annettaisiin tieto siitä Hjeltille, ja hänen olisi sitten toimitettava tieto Vaasan senaatille ja Mannerheimille, jonka tuli maihinnousun jälkeen alkaa yhteistyö saksalaisten kanssa.¹²

Ahvenanmaan kysymys

 

Saksan täytyi Ahvenanmaan miehityksessä toimia hyvin varovaisesti, sillä myös ruotsalaisilla oli omat pyrkimyksensä Ahvenanmaan miehittämiseksi ja sen liittämiseksi Ruotsiin. Nämä pyrkimykset olivat olleet saksalaisten tiedossa jo syksystä 1917 lähtien.¹³ Amiraali v. Holtzendorff ilmoitti 23.2. Hjeltille, että ruotsalaiset olivat laskeneet joukkojaan Ahvenanmaalle ja että koko hanke saksalaisten kannalta saattoi nyt epäonnistua.¹⁴

Saksan keisari Wilhelm puuttui nyt asiaan ja lähetti sähkeen Ruotsin saksalaissyntyiselle kuningattarelle Viktorialle. Sähkeessä hän vakuutti, että Saksalla ei ole mitään alueellisia pyrkimyksiä Ahvenanmaahan nähden, vaan että se ainoastaan haluaa auttaa Suomea ja tulee ottamaan huomioon myös Ruotsin intressit.

Tähän sähkeeseen vastasi Ruotsin kuningas Kustaa ilmoittaen tyytyväisyytensä siihen, että saksalaisilla ei ollut mitään alueellisia tavoitteita Ahvenanmaalla. Samalla hän ilmoitti, että ruotsalaiset ovat ottaneet tehtäväkseen evakuoida venäläiset joukot ja suojella Ahvenanmaan väestöä.
Muuten saksalaisia kehotettiin tyytymään mahdollisimman pieneen alueeseen tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.¹⁵ Vaikka tilanne vielä tämän jälkeenkin oli jännittynyt, saattoivat saksalaiset kuitenkin suorittaa maihinnousun.

Mannerheimin suhtautuminen saksalaisten apuun

 

Mannerheim vastusti aluksi saksalaisten sotilaallista apua siinä määrin, että kun hän kuuli saksalaisten kanssa käydyistä neuvotteluista, hän ajatteli pyytää eroa ylipäällikön tehtävästään. Myöhemmin hänen oli kuitenkin luovuttava tästä ajatuksesta, kun hän itse tuli siihen tulokseen, että saksalaisten apu oli välttämätön.¹⁶

Mannerheimin vastustuksen perustana oli palko hänen oman henkilökohtaisen arvovaltansa kärsimästä tappiosta, jos saksalaiset puuttuisivat Suomessa käytävään sotaan. Tästä ovat todisteena hänen omat muistelmansa, joissa hän kirjoittaa:

”Kun nyt kerran saksalaiset Suomen hallituksen pyynnöstä nousisivat maihin, niin jos minä en enää olisi armeijan johdossa, kuka silloin torjuisi vaaran, että sotaa kokeneen saksalaisen komentajan neuvoa kysyttäisiin kaikissa tärkeissä asioissa ja hänestä lopulta tulisi vapaussotamme johtaja? Seurauksena tulisi olemaan, että Suomen vapauttaisi Saksa ja että se toitotettaisiin koko maailman tiedoksi.”¹⁷

Saman asian puolesta puhuu myös se, että Mannerheim 15.3. lähetti sähkeen kenraali Ludendorffille: hän kiitti luvatusta avusta, mutta vaati myös saksalaisten joukkojen alistamista suomalaisen ylijohdon alaiseksi heti, kun ne olisivat saapuneet Suomen maaperälle.¹⁸

Oman arvovaltansa tukemiseksi halusi Mannerheim saavuttaa yhden kunnollisen voiton ennen saksalaisten tuloa. Siitä mikä oli Mannerheimin mielipide saksalaisten avusta sen jälkeen, kun Tampere oli vallattu, kertoo saksalainen lähettiläs von Brück, joka oli tapaamassa Mannerheimia valtauksen jälkeisenä päivänä:

”Mutta hän oli täydellisesti sitä mieltä, että Suomen armeija ei olisi sille asetettua tehtävää voinut ratkaista yksinään tai ei ainakaan niin lyhyessä ajassa kuin maan edun vuoksi oli tarpeellista, ja hän saattoi sen vuoksi lausua Saksan avun mitä syvimmin kiitollisena tervetulleeksi.”

Tampereen valtausta hän oli ”vastoin sotilaallisia epäilyksiä kiirehtinyt varmistaakseen Suomen armeijalle ensimmäisen suuren menestyksen. Sillä hän ei oikeastaan ollut vielä valmis ja hänen oli sen vuoksi täytynyt ostaa menestys suhteellisen suurilla uhreilla”.¹⁹

Saksalaisten käsitykset Mannerheimista

 

Mannerheimin vastustavaan asenteeseen kiinnitettiin myös Saksassa huomiota. Hjeltin mukaan tämä aiheutti jonkin verran vaikeuksia neuvotteluissa. Saksalaisten tietoon Mannerheimin asenne tuli Tukholmasta toimivan saksalaisen lähettilään H. Luciuksen kautta. Lucius oli lähettänyt keisarille raportin, jossa esitettiin kahden saksalaisen kirjeenvaihtajan, tohtorien Ulrichin ja Paquet’n arvioita Mannerheimista.

Mannerheim oli raportin mukaan lausunut ”suomalaisten olevan ylpeää kansaa ja haluavan vapauttaa itsensä omin voimin”. Lukiessaan raporttia oli keisari merkinnyt tähän kohtaan: ”Haben aber doch um Hilfe geschrien” (”Mutta ovat kuitenkin huutaneet apua”). Samassa raportissa oli Lucius maininnut myös siitä, että hän oli merkittävältä suomalaiselta sotilastaholta saanut tietää, että ”kenraali kreivi Mannerheim polttavan kunnianhimoisena, täysin häikäilemättömänä ja aivan itsekkäiden motiivien vaikutuksesta työskentelee ensi sijassa Suomen ja Venäjän välisen yhteistymmärryksen hyväksi. Kenraali on selvästi ruotsalais- ja saksalaisvastainen”.²⁰
Saksalaisten epäilykset poistuivat kuitenkin, kun Hjelt kävi vakuuttamassa Ludendorffille, että Suomessa yhä edelleen tarvittiin Saksan apua ja kun hän vielä lähetti Saksan ulkoasiainministeriölle kirjelmän, joka sisälsi saman vakuutuksen.

Maaliskuun alussa saapui myös Vaasan hallituksen kiitossähkösanoma Saksan hallitukselle. Samoin teki ”hyvän vaikutuksen” myös jo edellä mainittu sähkösanoma, jonka Mannerheim lähetti Ludendorffille 15.3.1918. Tämän jälkeen eivät saksalaiset enää epäilleet sitä, etteikö Suomessa olisi toivottu saksalaisten apua.²¹

Saksalaisten aseman vaikeutuminen

 

Brest-Litovskin rauhanneuvottelut olivat käynnistyneet uudelleen, ja Saksan ja Venäjän välillä oli solmittu rauhansopimus 3.3.1918. Nyt oli Hjeltin uudistettava sotilasapua koskeva pyyntö ja esitettävä avunpyynnölle uudet perustelut. Ei voitu enää esittää intervention perusteluksi venäläisten joukkojen siirtymistä punaisten puolelle. Neuvostohallitus vaati nyt, nojaten Brest-Litovskin rauhansopimukseen, Saksaa noudattamaan Suomeen nähden molemminpuolista puuttumattomuuden periaatetta.²²

Ludendorffin mielestä saksalaisten joukkojen lähettäminen Suomeen ei ollut ristiriidassa Brest-Litovskin sopimuksen kanssa, ”koska saksalaisten sotavoimien käyttäminen Suomessa ei ollut suunnattu ainoastaan venäläisiä joukkoja vastaan”.²³

Saksan hallitus ja sotilaallinen johto tekivät kuitenkin 12.3. yksimielisen päätöksen, että sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen oli lykättävä myöhäisempään ajankohtaan, koska rauhansopimus ei ollut vielä ratifioitu ja avunanto tuollaisena ajankohtana olisi saattanut olla epäedullinen Saksalle.²⁴

Tämän jälkeen alkoi Ludendorff kiirehtiä ratifioinnin suorittamista, koska sen avulla voitaisiin saada toimintavapaus Suomen retkikunnalle. Myös Saksan valtiopäivillä käsiteltiin maaliskuun lopulla Suomeen suoritettavaa interventiota. Silloin ei kuitenkaan ollut enää mahdollisuutta kieltää sitä, koska senaatin edustaja oli jo Suomen valtion puolesta allekirjoittanut sitoumuksen sotilasretkikunnan kustannusten suorituksesta. Ainoastaan riippumattomat sosialistit esittivät vastalauseeen, jonka mukaan Saksan olisi vedettävä joukkonsa pois Ahvenanmaalta.²⁵

Viimeiset avunhuudot Suomesta

 

Maaliskuun 22. päivänä toimitti lähetystösihteeri v. Lersner Ludendorffiolta saamansa sähkeen Saksan ulkoministeriöön. Sähkeen sisältö oli seuraava:

”Berliinissä olevan yleisesikunnan poliittisen jaoston Tukholmassa toimiva edustaja sähköttää maaliskuun 20. päivänä 1918: Juuri saapunut seuraava sähke Mannerheimilta: ’Olkaa hyvä ja ilmoittakaa Thesleffille, että minä pidän hänen väistämttömänä velvollisuutenaan kiirehti saksalaisen retkikunnan saapumista. Viivytys kohtalokasta. Mannerheim.'”²⁶

Ennen asian lopullista ratkeamista toimitettiin saksalaisille vielä kaksi avunpyyntöä. Ne saapuivat Saksaan 21.3. Toisen niistä lähetti sotilasattasea Tukholmasta. Ilmoituksessa kehotettiin apua lähettämään mahdollisimman pian, sillä ”hätä Etelä-Suomessa on suuri”.²⁷ Toinen avunpyyntö tuli myös Tukholmasta, siellä olleelta johtaja Steinwachsilta. Sähkeen sisältö oli seuraava:

”Prokuraattori Svinhufvud pyytää hartaasti mahdollisimman paljon kiirehtimään retkikuntaa. Myös hän on kuullut huhuja, että Saksa tulisi luopumaan retkikunnasta tai rajoittamaan sen vähimmäismäärään. Hän niinkuin kaikki Suomen herrat olivat sitä mieltä, että näin tehden Saksa ei menetä merkitystään vain Suomessa vaan myös koko Itämerellä.”²⁸

Molemmat tiedonannot toimitti von Lersner 23.3. Saksan ulkoministeriölle.²⁹
Päätös retkikunnan rajoittamisesta korkeintaan 5000 miestä käsittäväksi oli todella tehty maaliskuun 12. päivänä edellämainituissa neuvotteluissa Saksan hallituksen ja sotilasjohdon välillä.³⁰ Maaliskuun 25. päivänä von Lersner antoi tiedonannon ulkoministeriölle:

”Kenraali Ludendorff ilmoittaa minulle Hänen Majesteettinsa määränneen, että Suomeen tarkoitetun retkikunnan on lähdettävä liikkeelle niin pian kuin mahdollista.”³¹

Retkikunnan kustannuksista vastasi Suomi. Hjelt oli kirjallisesti ilmoittanut Suomen tähän suostumisesta Saksan ulkoministeriölle neuvoteltuaan ensin senaattorien Svinhufvudin ja Castrénin kanssa.³²

Saksalaisten sotilaallinen apu Suomelle

 

Ensimmäinen miehistöapu Saksasta valkoisille tuli tosiasiallisesti jo 25.2.1918, kun suomalaisten jääkäreiden pääjoukko saapui Vaasaan.³³

Maaliskuun 15. päivänä saapuivat saksalaiset Ahvenanmaalle ja riisuivat ensitöikseen aseista saarella vielä olleet venäläiset varuskunnat. Ruotsalaiset joukot, jotka olivat olleet saarella, kutsuttiin takaisin ja niiden palauttaminen alkoi 14.3. Pienehkö joukko ruotsalaisia jäi toukokuun 25:nteen asti valvomaan venäläisten jättämiä sotilasvarastoja. Ruotsin päätös joukkojen poisvetämisestä perustui siihen, että se ei halunnut puolueettomuutensa joutuvan koetukselle. Se pelkäsi joutuvansa vedetyksi mukaan yhteiseen sotaan Saksan kanssa.³⁴

Saksalaisten apuretkikunta, nk. Itämerendivisioona, saapui Hankoon huhtikuun 3. päivänä. Divisioonan komentajana toimi kenraali Rüdiger von der Goltz. Joukko-osaston suuruus oli yhteensä n. 9500 miestä. Maihinnousu Hankoon tapahtui 5.4. Kuudentena päivänä saksalaiset valtasivat Karjaan kaksi päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen. Vastarinta, jota tehtiin, tuli saksalaisille ilmeisenä yllätyksenä.

Saksalaiset joukot etenivät tämän jälkeen kohti Helsinkiä. Eteneminen kävi suhteellisen nopeasti, koska suurin osa punakaartien osastoista oli Hämeessä. Huhtikuun 14. päivänä oli Helsinki saksalaisten käsissä.

Huhtikuun 21.–22. päivinä miehittivät saksalaiset Riihimäen ja Hyvinkään. Loviisassa maihinnoussut eversti O. von Brandensteinin osasto alistettiin tässä vaiheessa von der Goltzin johdon alaiseksi.
Viipurin valtaus aloitettiin 28. päivänä valkoisten suomalaisten voimin, ja seuraavana päivänä oli tavoite saavutettu. Toukokuun 4. valkoiset miehittivät Kotkan. Toukokuun 16. he pitivät voitonparaatinsa.³⁵

Intervention hinta

 

Valkoisen Suomen ja Saksan välillä oli solmittu 7. maaliskuuta rauhansopimus Berliinissä. Rauhansopimuksen yhteyteen kuului kauppa- ja merenkulkusopimus ja vielä salainen lisäsopimus.
Kauppa- ja merenkulkusopimuksen mukaan Saksa sai koko sodan ajaksi valvontaoikeuden Suomen ulkomaankauppaan. Sopimuksessa Suomi sitoutui laskemaan tullitariffinsa vuoden 1914 paljon alhaisemmalle tasolle. Saksa sen sijaan sai vapaat kädet omalle tullipolitiikalleen. Lisäksi sopimukseen kuului, että kummankin maan kansalaisilla oli oikeus elinkeinon harjoittamiseen toisessa maassa. Tämänkin pykälän merkitys oli saksalaisille varsin merkittävä, kun ottaa huomioon Saksan taloudellisen ekspansiokyvyn.³⁶

Lisäsopimukseen kuului mm. kohta, jonka mukaan Suomen puunjalostusteollisuuden tuotteiden markkinointi edellytti Saksalta saatavaa suostumusta. Sopimuksen mukaan Suomi olisi muuttunut Saksan teollisuuden markkinointi- ja raaka-ainetuotantoalueeksi.³⁷ Saksa olisi myös saanut oikeuden perustaa laivastotukikohtia Suomenlahden, Pohjanlahden ja Jäämeren rannikoille sekä perustaa vartiointi- ja tiedotuskeskuksen Tornioon.³⁸

Sopimusten mukaan Suomi olisi joutunut niin tiukasti sidotuksi Saksaan, että jopa porvarillisissa piireissä alettiin arvostella senaattia sopimuksen vuoksi.³⁹

Näiden tosiasioiden valossa käy kiistattomasti selville se, että interventio ei tapahtunut aatteellisista ja humanitäärisistä syistä niinkuin on yritetty väittää. Täysin virheellisesti on esimerkiksi senaattori Onni Talas kirjoittanut kirjassaan ”Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat”:

”Saksa ei pienimmässäkään määrin yrittänyt harjoittaa pakotusta Suomeen nähden tai sekaantua sen sisäisiin asioihin – – Kun Saksa lähetti joukkoja meidän avuksemme, ei se asettanut minkäänlaisia ehtoja omaksi edukseen.”⁴⁰

Saksalaisten tavoitteet ja tehtävät Suomessa

 

Saksalaiset eivät halunneet sekaantua Suomen sisäisiin asioihin pelkästään auttamisen halusta, niinkuin suomalaiset porvarilliset piirit uskoivat. Saksalla oli omat poliittiset ja taloudelliset tavoitteensa, jotka se aikoi toteuttaa tekemällä intervention Suomeen.⁴¹

Saksan Pohjoismaihin määrätty sotilasasiamies eversti von Giese oli laatinut 4.3.1918 promemorian, jossa hän selvitteli kysymystä Suomen sotilaallisesta merkityksestä Saksalle. Suomi, jonka hän toivoi kasvavan Pohjanlahdesta Laatokkaan ja Vienanmerelle, olisi ensiarvoisen tärkeä Saksalle. Ensinnäkin se olisi tärkeä siksi, että jos Suomi saataisiin riippuvaiseksi Saksasta, voisi Saksa Suomesta käsin olla uhkana sekä Ruotsille että Pietarille. Samalla Saksa pystyisi estämään Englannin pääsyn Kuolan niemimaalle ja siten myös erottamaan Englannin Venäjästä. Silloin ei toteutuisi suunnitelma Englannin alaisuuteen perustettavasta Arkangelin tasavallasta. Näin syntyisi keskieurooppalainen blokki, joka ulottuisi Jäämerestä Persianlahteen ja Saksa pystyisi hallitsemaan myös Itämerta ja Pohjanlahtea.

Edellytyksenä tälle kaikelle olisi kuitenkin se, että Ahvenanmaata ei luovutettaisi Ruotsille niinkuin oli suunniteltu, koska se vahingoittaisi Suomen suhteita Saksaan. Asia tulisi ratkaista nimenomaan Suomelle edullisesti. Toinen tärkeä edellytys oli se, että Suomen olisi hankittava armeija.
V. Giesen käsityksen mukaan olisi Suomeen heti pitänyt perustaa Saksan lähetystö, johon kuuluisi sotilasattasean virka. Näin menetellen Saksa pystyisi paremmin valvomaan etujansa Suomessa. Tämän asian merkitystä hän perusteli myös seuraavasti:

”Miten tärkeää myös sotilaallinen edustus nykyään on, osoittaa myös Mannerheimin kahtaalle suuntautuva asenne, hänen, joka tsaarin hovissa kasvaneena nyt niinkuin ennenkin kallistuu vanhan Venäjän puolelle.”⁴²

Saksalaisten pelko Mannerheimin venäläisystävällisyyttä kohtaan selittyy sillä, että silloin vielä yleisesti uskottiin, että työväenvalta Venäjällä kaatuisi ja tämän jälkeen Mannerheim tulisi puoltamaan Suomen poliittista liittämistä Venäjään.⁴³

v. Giesen käsitykseen Suomen merkityksestä yhtyi Kristianiassa (Oslossa) ollut Saksan keisarillinen lähettiläs von Hintze, joka tunsi olot Venäjällä, Suomessa ja Ruotsissa. Myös hän piti tärkeänä, että Suomi säilytettäisiin pohjoisena etuvartiona Venäjää vastaan.

Eriävän mielipiteen asiaan esitti Saksan Tukholman lähettiläs Lucius, joka piti Suomen merkitystä tärkeämpänä suhteiden säilymistä Ruotsiin.⁴⁴

Maaliskuun 10. päivänä oli Ludendorff esittänyt perustelunsa Suomen retkikunnan tarpeellisuudesta lähetystösihteeri v. Lersnerille. Ludendorffin perustelut sisälsivät mm. seuraavia näkökohtia: Jos Saksa luopuisi Suomen liittolaisuudesta, ajautuisi Suomi Englannin yhteyteen. Suomen merkitys oli juuri Arkangelin ja Muurmannin radan takia ensiarvoisen tärkeä Englannille, mutta myös Saksalle. Suomea olisi voinut käyttää apuna myös silloin, jos Saksa joutuisi hyökkäämään Venäjälle. Jo 7.3.1918 oli Ludendorff keskustelussa todennut v. Lersnerille, ”miten tavattoman tärkeitä meille olivat Ukraina ja Suomi, nuo idän kulmakivet, joiden rikkauksia oli mahdoton arvioida”.⁴⁵

Ludendorffin kanta Suomen merkityksestä tuli näkyviin jo mainitusta sähkeestä maaliskuun 12. päivältä. Siinä hän totesi saksalaisten joukkojen tehtäväksi Suomessa mm. että niiden ”pitää pikemminkin myös palvella sitä tarkoitusta, että maahan palautettaisiin rauha ja järjestys, jota kaikenlaiset joukkiot ovat häirinneet, ja että Suomi siihen määrään sotilaallisesti vahvistuisi, että me siten saavuttaisimme idässä Venäjää vastaan sotilaallisen kevennyksen”.⁴⁶

Saksalaisten pyrkimyksiä kuvaa myös kolmen saksalaisen, tavalla tai toisella interventiossa mukana olleen henkilön muistelmateoksissaan esittämät perustelut. Kenraali Ludendorffin mukaan ”joukkomme lähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen eikä Suomen etujen vuoksi”.⁴⁷ Sotamarsalkka v. Hindenburg taas on esittänyt seuraavaa:

”Sitä paitsi toivoimme saamalla Suomen puolellemme mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme ententen sotilaallista vaikutusta Arkangelissa ja Muurmannin rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Isolla-Venäjällä. Saimme myös samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeää, jos bolševistinen Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä itärintamallamme. Vähäpätöinen voimainkäyttö – siihen tarvittiin tuskin divisioonaakaan – kannatti meille joka tapauksessa mitä parhaiten”.⁴⁸

Kenraali v. Goltzin mielestä Saksa tarvitsi ”Suomea kulmakivenään Itämeren rannalla, englantilaisia vastaan Muurmannin radan varrella ja Neuvosto-Venäjää vastaan Pietarista käsin”.⁴⁹

Saksan taloudelliset intressit

 

Saksan kapitalismin imperialistisesta kehitysvaiheesta johtuen myös saksalaiset kapitalistit puolsivat Suomeen suoritettavaa interventiota. He näkivät Suomessa uudet markkina- ja raaka-ainealueet. Esimerkiksi ruhrilaisen Thyssen-konsernin pääjohtaja August Thysen tuki valtakunnankansleria interventioajatuksessa.

Saksalaisia houkuttelivat Suomen puurikkaudet, samoin juuri alkuun lähtenyt Outokummun kuparikaivos.⁵⁰ Thyssen korosti Suomen merkitystä myös siksi, että Suomesta saksalaiset voisivat paremmin valvoa Pohjois-Ruotsin malmien pysyttämistä saksalaisten käsissä.⁵¹
Saksan Oslo-lähetystö piti tärkeänä sitä seikkaa, että Saksa pystyisi Suomesta paremmin painostamaan Norjaa, joka tähän asti oli kokonaan suuntautunut ententeen ja oli siten jäänyt Saksan vaikutuspiirin ulkopuolelle.⁵²

Suomalaisten senaattorien Svinhufvudin ja Castrénin käydessä maaliskuun puolivälissä Berliinissä halusivat saksalaiset kapitalistit tavata heidät. Maaliskuun 14. päivänä tarjosi kaksi saksalaista liikemiestä heille päivällisen. Nämä liikemiehet olivat Hugo Stinnes, joka oli Saksan rautateiden suuromistaja, ja Albert Ballin, joka oli Hampuri-Amerikan laivalinjan pääjohtaja. Tapaamisesta kertoo Castrén:

”Heidän sormensa syyhysivät meidän rautateihimme, metsiimme ja koskiimme ja siinä mielessä pyrkivät he puheisiin meidän kanssamme.”⁵³

Keskustelujen aikana ilmaisivat liikemiehet haluavansa perustaa saksalais-suomalaisen kauppayhtiön, joka ottaisi haltuunsa koko Suomen kaupan. Yhtiön perustava kokous piti pitää jo parin viikon kuluttua. Tähän he toivoivat myös Castrénin jäävän.⁵⁴

Saksan poliittiset intressit

 

Tukahduttamalla Suomessa työväen vapaustaistelun uskoivat saksalaiset heikentävänsä vallankumousaallon, joka alettuaan Venäjältä oli vyörynyt läpi koko Euroopan ja uhkasi myös Saksaa. Pelko vallankumouksesta antoi aiheen koviin otteisiin myös Suomessa. Saksan sotilasattasea Tukholmassa totesi mm. seuraavaa:

”Etujemme mukaista ei ole ainoastaan se, että Suomen vapaussota johtaa päämäärään, vaan myös, että punaiselle aallolle – joka Suomesta uhkaa lähinnä Ruotsia ja Saksaa – asetetaan pato. Punaisten kaartien voitto Suomessa vahvistaa hajottavia elementtejä meillä. Suomen hallitseminen tarjoaa sen lisäedun, että me seisomme lähellä Pietarin portteja – lisäedun, joka tilaisuuden sattuessa tarjoaa suuria sotilaallisia etuisuuksia.”⁵⁵

Kysymys venäläisistä joukoista Suomessa

 

Suomalaiset valkoiset esittivät julkisina perusteluinaan, että kysymyksessä vuonna 1918 oli vapaussota, jossa taisteltiin Suomen itsenäisyyden puolesta ja venäläisten joukkojen ajamiseksi Suomesta. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että Suomen itsenäisyys oli vahvistettu jo 4.1.1918 ja Suomen tunnustaminen ulkovaltojen taholta oli jo aloitettu, kun kansalaissota puhkesi. Valkoisten mukaan myös saksalaiset joukot oli kutsuttu maahan ajamaan pois venäläisiä joukkoja.

Venäläisten joukkojen evakuoiminen oli alkanut lokakuussa 1917. Yleisesti venäläisistä sotilaista oli sanottava, että he olivat haluttomia taistelemaan ja että heistä suurin osa halusi lähteä mahdollisimman pian takaisin kotimaahansa. Tämä johtui lähinnä siitä, että venäläisten joukkojen kokoonpano oli hyvin sekava. Heidän joukossaan oli sosiaalivallankumouksellisia, menševikkejä ja bolševikkejä. Myötämielisyyttä punaisille osoittivat ainoastaan bolševikit – heidän joukossaan olivat myös ne, jotka vapaaehtoisina siirtyivät punaisten puolelle.⁵⁶

Upseeristo – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta – oli kokonaan valkoista. Siitä, minkälainen tila Suomessa olleitten venäläisten keskuudessa yleensä vallitsi, antaa kuvan eversti Svetšnikovin selostus:

”Lomalle matkustivat kaikki, jotka halusivat, ottamatta huomioon neuvostojen ja komiteoiden vastaväitteitä – – Suomeen sijoitetut venäläiset joukot olivat hajoamistilassa eikä niillä ollut erikoista halua taistella valkokaartia vastaan.”⁵⁷

Venäläisten joukkojen määrä helmikuun lopulla oli vähäinen ja ne olivat pieninä ryhminä hajallaan eri puolella punaisten rintamaa.

Suomalaisten valkoisten päämäärät

 

Todistuksen sille, että saksalaisia joukkoja ei kutsuttu maahan venäläisten pois ajamiseksi antaa myös Mannerheimin julistus, jonka hän antoi 30.1.1918 ”Venäjän urhoollisille sotilaille”. Eräissä sanomalehdissä, esim. Keskisuomalaisessa, 7.2.1918 julkaistu⁵⁸ julistus sisälsi mm. seuraavaa:

”Minun päällikkyyteni alaiset, itsenäisen Suomen tasavallan talonpoikaisjoukot eivät sodi Venäjää vastaan vaan ovat nousseet suojaamaan vapautta ja laillista hallitusta sekä säälimättä kukistamaan niitä huligaaneja rosvojoukkoja, jotka julkisesti uhkaavat maan laillista järjestystä ja omaisuutta

– – Venäläiset soturit! Tarpeeksi on jo vuodatettu verta. Annettakoon suomalaisten – sekä talonpoikien että työläisten – itse ratkaista kohtalonsa! Kansanjoukkojen suuttumus kasvaa nopeasti, vapautta ja rauhaa rakastavat talonpojat eivät tule sallimaan väkivaltaisuuksia eikä kansanliike asetu ennenkuin kansa saa olla rauhassa kaikesta laittomasta sekaantumiselta Suomen sisäisiin asioihin.”

Kuten edellä on osoitettu olivat venäläiset joukot pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta hyvin halukkaita palaamaan koteihinsa. Mannerheimin toivomuksesta laadittiin kuitenkin erityisiä julistuksia, joita jaettiin Itämeren-divisioonalle saksankielisinä 30 000 kappaletta, ja mm. Rüdiger v. d. Goltzin lentäjien avulla niitä levitettiin suomen- ja ruotsinkielisinä, kumpiakin 50 000 kappaletta, eri puolille Etelä-Suomea. Julistus on sisällöltään seuraava:

”Suomen kansalle!

Te olette hädässänne kutsuneet meitä. Me tulemme ystävinä teitä auttamaan teidän taistelussanne murhaajajoukkioita vastaan, jotka tuhoavat järjestyksen, oikeuden ja vapauden. Meitä kutsuu ihmisyyden ääni! Me emme tule valloittajina, emmekä tahdo omaksemme ainoatakaan palasta teidän kallista kotimaatanne, emmekä tule sekaantumaan teidän sisäisiin puolueriitoihinne. Luottakaa siis meihin. Eteenpäin ihanan maanne vapautuksen puolesta!

Saksalaisten joukkojen johtaja Suomessa

Kenraalimajuri Kreivi Rüdiger von der Goltz
Maaliskuussa 1918.”⁵⁹

On kuitenkin mainittava, ettei ainoastaan Mannerheim halunnut tällaisen selityksen antamista Suomen kansalle. Kun Hjelt kävi 21.2. Berliinissä neuvotteluja kenraali Ludendorffin kanssa, oli myös Ludendorff esittänyt Saksan armeijan ylijohdon toivomuksen, että ”väestölle selvitettäisiin, että saksalaiset saapuivat Suomeen ystävinä, ei valloitusretkelle eikä minkäänlaisin alueen anastussuunnitelmin vaan auttaakseen Suomea pelastumaan bolševikkien ja anarkistien vallasta sekä edistääkseen todella vapaan Suomen luomista, mikä oli Saksallekin erittäin tärkeää”.⁶⁰

Suur-Suomi-unelmia

 

Vaasan senaatin ja valkoisen Suomen perimmäisiä pyrkimyksiä selittää osaltaan Hjeltin, Erichin ja Sarion lähettämä kirjelmä Saksan valtakunnankanslerille 1.2.1918. Kirjelmässään he olivat pyytäneet Saksaa tunnustamaan Suomen itsenäisyyden ja sen lisäksi he olivat esittäneet, että Petsamo, Venäjän Karjala ja Kuolan niemimaa yhdistettäisiin Suomeen.⁶¹

Tällaisten pyrkimysten puolesta puhuu myös Mannerheimin 24.2.1918 antama julistus, jossa hän lausui mm. seuraavaa:

”Meidän ei tarvitse ottaa armolahjana sitä maata, joka jo veren siteillä kuuluu meille, ja minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimissä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla, etten pane miekkaani tuppeen ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennen kuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin. Luottaen oikeaan ja jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuviin naisiimme luomme me nyt mahtavan, suuren Suomen. Mannerheim.”⁶²

Suomen valkoiset johtajat siis elättelivät toiveita Suur-Suomen luomisesta saksalaisten joukkojen avulla. Saksalaisten joukkojen toinen tärkeä tehtävä Suomessa oli auttaa valkoisia kukistamaan oikeuksiensa puolesta taistelemaan nousseet työläiset.

Mitä saksalaiset sekaantumisellaan Suomen asioihin saavuttivat

 

Vastavallankumous varmistettiin jo sotavoimien lukumääräisellä enemmistöllä. Lisätekijänä oli se, että saksalaiset olivat vakinaiset armeijan hyvin aseistautuneita ja koulutettuja sotilaita, joiden sotilaallinen taso punakaartilaisiin verrattuna oli paljon korkeampi.

Toinen seuraus oli punakaartin sotilaallisen aseman voimakas vaikeutuminen intervention tapahduttua. Punaisten rintamalinja oli yli 400 kilometriä pitkä, ja nyt oli voimakas vihollisarmeija hyökännyt turvattomaan selustaan.

Kolmas seuraus oli moraalinen, ja sekin oli hyvin voimakas tekijä vähän sotilaskoulutusta saaneiden punakaartilaisten kysymyksessä ollessa. Aktivistien toimesta oli jo vuoden 1917 syksystä alkaen ylistetty saksalaisten sotilasmahtia ja näin saatu syntymään käsitys saksalaisten voittamattomuudesta.
Taistelurohkeuden aleneminen oli tosiasia, vaikkakin saksalaisiin kohdistunut pelko kuitenkin väheni ensimmäisten tulikosketusten jälkeen.⁶³ Esimerkiksi Karjaalla ja Leppävaarassa käytiin kiivaita taisteluita heti saksalaisten noustua maihin. Tällöin saatiin huomata, että kuula pystyy myös saksalaisiin ja että ”Saksan kuuluisat sotilaat eivät olleet voittamattomia”.⁶⁴

Edellä esitetyn valossa voidaan todeta, että säännöllisen saksalaisen sotavoiman väliintulo ratkaisi todellakin kansalaissodan lopputuloksen valkoisten hyväksi.⁶⁵

---

¤

Lähdekirjallisuus

Enckell, Carl (1956): Poliittiset muistelmani II (suom. Heikki Impola). WSOY, Porvoo.
Hjelt, Edvard (1919): Vaiherikkailta vuosilta, muistelmia II – sotavuodet ja oleskelu Saksassa. Otava, Helsinki.
Juva, Einar ja Mikko (1967): Suomen kansan historia. Otava, Keuruu.
Lehén, Tuure (1967): Punaisten ja valkoisten sota. Kansankulttuuri Oy, Helsinki. Kustannusosakeyhtiö Savon Sana, Kuopio.
Menget, Manfred (1965): Zur Intervention des imperialistischen Deutschland in Finnland im Jahre 1918. Wissenshaftliche Zeitschrift der Ernst-Moritz-Arndt-Universität, Greifswald, Jahrgang XIV, Gesellschafts- und sprachwissenschaftliche Reihe Nr. 2/3.
Mannerheim, G. (1951): Muistelmat I. Otava, Helsinki.
Nurmio, Yrjö (1957): Suomen itsenäistyminen ja Saksa. WSOY, Porvoo.
Paasivirta, Juhani (1957): Suomi vuonna 1918. WSOY, Porvoo
Polvinen, Tuomo (1967): Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I – Helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY, Porvoo. Toinen painos.
Räikkönen, Erkki (1935): Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti, piirteitä P.E. Svinhufvudin ja hänen johtamansa senaatin toiminnasta ja vaiheista syksyllä 1917 ja keväällä 1918. Otava, Helsinki.
Soikkanen, Hannu (1969): Kansalaissota dokumentteina, valkoista ja punaista sanankäyttöä v. 1917–1918 II. Tammi, Helsinki.
Talas, Onni (1953): Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat. Arvi A. Karisto OY, Hämeenlinna.
¤

Viitteet

1
Hjelt: Vaiherikkailta vuosilta II (sivu 61)

2
Nurmio: Suomen itsenäistyminen ja Saksa (sivu 61)

3
Nurmio (59)

4
Hjelt (92–93)

5
Hjelt (94–95)

6
Hjelt (95–96)

7
Paasivirta: Suomi vuonna 1918 (sivut 154–155)

8
Hjelt (99)

9
Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi (sivut 252–254)

10
Hjelt (99–101)

11
Hjelt (102)

12
Hjelt (102–103)

13
Nurmio (90–91)

14
Hjelt (107)

15
Nurmio (118–123)

16
Talas: Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat (sivu 10)

17
Mannerheim: Muistelmat I (sivu 298)

18
Nurmio (198–199)

19
Nurmio (208)

20
Nurmio (193–195)

21
Hjelt (109–110)

22
Paasivirta (158–159)

23
Nurmio (175)

24
Paasivirta (159)

25
Paasivirta (161–162)

26
Nurmio (176)

27
Nurmio (177)

28
Nurmio (178)

29
Nurmio (178)

30
Paasivirta (159)

31
Nurmio (178–179)

32
Nurmio (178–179)

33
Nurmio (132–134)

34
Nurmio (140)

35
Paasivirta (217–227)

36
Paasivirta (113–117)

37
Soikkanen: Kansalaissota dokumentteina (sivu 135)

38
Polvinen (257)

39
Paasivirta (117)

40
Talas (57)

41
Paasivirta (158)

42
Nurmio (165–168)

43
Nurmio (186)

44
Nurmio (170–171)

45
Nurmio (155–156)

46
Nurmio (175)

47
Nurmio (180)

48
Nurmio (180)

49
Nurmio (181)

50
Menge: Zur Intervention des imperialistischen Deutschland in Finnland im Jahre 1918 (sivu 286)

51
Polvinen (256)

52
Polvinen (256–257)

53
Räikkönen: Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti (sivut 425–426)

54
Räikkönen (425–426)

55
Menger (286)

56
Paasivirta (124–125)

57
Polvinen (215–216)

58
Soikkanen (72–73)

59
Nurmio (161–162)

60
Hjelt (103)

61
Nurmio (48–54)

62
Enckell: Poliittiset muistelmani II (sivu 108)

63
Menger (287)

64
Lehén: Punaisten ja valkoisten sota (sivut 229–243)

65
Lehén (253)