Antakaa meille työrauha!

Tämä on hurskaan päättäjän rukous. Tämä on hänen tapansa torjua alamaisten äänet. Se on osoitus täydellisestä vieraantumisesta, johon päättäjien ylimielisyys on heidät johtanut.

Äänestäjien kuulemista ei ole. Heitä kuullaan korkeintaan sanoissa ennen vaaleja. Silloin kuurot ehdokkaat ilmaantuvat vaalitilaisuuksiin suut täynnä sanoja, jotka ovat yhtä tyhjiä kuin jakamansa ilmapallot. Kahvikin on laihaa luirua, kakunleipojat kuolleet.

Ja sama näytelmä jatkuu vaaleista vaaleihin.

Varsinainen kysymysten kysymys on: Miksi äänestäjät antavat tämän tapahtua? Miksi he tyytyvät tähän? Miksi he suostuvat kulissipainoiksi ja selkiä taputteleviksi laahuksiksi.

Jos ihmiset tahtovat muutosta, on pysyttävä hereillä myös vaalien välillä. On pidettävä yhteyttä, vaadittava ja toimittava.

Puoluediktatuuri on kaadettava, eikä se tapahdu samoja ehdokkaita äänestämällä.

Puoluediktatuuri on suurin este demokratian toteutumiselle. Jos sille annetaan sen vaatima ”työrauha”, mitään muutosta ei koskaan tule.

Tytön sisin olemus

Viktor (Vihtori) Johan Lindell ja Ida Matilda Lindell o.s. Nyman

Lähes koko ikäni olen miettinyt omaa isoisääni, joka teloitettiin tutkimatta vuonna 1918 valkoisen terrorin uhrina Sammatissa. Hän oli paennut teloittajia Enäjärven rantaan kalliosuojaan, jota kutsuttiin Ruokoparman luolaksi. Kiinniottajat ampuivat aseetonta miestä päähän ja reisiin vapunpäivänä. Verissäpäin hänet vietiin vaimonsa ja kolmen pienen lapsen eteen ja vaimolle sanottiin: ”Katto nyt IituVihtoriis. Ny sää näät sen viimesen kerran.” Vaarini Vihtori Lindell ei ollut mukana taisteluissa. Hänen ainoa rikoksensa oli kuuluminen työväenyhdistykseen.  Viisi päivää häntä pidettiin vankeudessa Ylitalon keskitysleirissä, missä häntä kidutettiin ja pilkattiin, hänen päälleen syljettiin ja häntä lyötiin. Sieltä hän muiden vankien mukana joutui kävelemään toistakymmentä kilometriä Nummelle, missä miehet teloitettiin ja sotkettiin suohon.

Tätä tarinaa olen toistellut koko elämäni ajan. Sellaisena se on minulle kerrottu. Usein olen ajatellut, miten tämä kaikki on minuun vaikuttanut. Olen ajatellut, että vaarini on ollut yksi eniten elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Mutta miten hän on vaikuttanut? Vastauksen löytyminen Peter Handken romaanista Morvalainen yö tuntui ihmeeltä. Lukiessani Handken maalaamasta tytöstä samaistuin häneen niin voimakkaasti, että tuntui  kuin olisi itsestäni kirjoitettu.

 ”Jos hän pystyi omana aikanaan enää kuvittelemaan ketään kuvataiteilijaa olevaksi, niin silloin nimenomaan mielikuva-taiteilijan. Sellainen hänestä nyt tuli nyt meidän laivayönämme, tosin käyttäen ainoastaan yhtä sormea piirtäessään muutamilla ääriviivoilla mielikuvansa ilmaan. Hän luonnosteli meille kanssamatkustajilleen mielikuvansa tytöstä sellaisena kuin hän juuri sillä hetkellä näki sen. Vaikka oli yö, hän näki tytön kuin olisi keskipäivä. Sillä aikaa, kun me istuimme Moravalla laivan salongissa, jokainen omassa pöydässään, tyttö kiipesi kaukana Karvankit-vuoristoalueen takana isoisänsä kanssa alppiniitylle. he olivat yöpyneet heinien seassa ladossa, joka kuului viimeiselle vielä toiminnassa olevalle Saualpen eteläisellä rinteellä sijaitsevalle maalaistalolle. Vuosia vanhasta heinästä tytön nilkat olivat naarmuilla ja nenä oli täynnä pölyä – mutta siitä ei ollut kysymys isäntämme muistikuvassa. Mistä siis oli kysymys? Tytön syvimmästä olemuksesta; hänen sisimmästään. Ja tytöstä aamun ensimmäisessä sarastuksessa kiillesirujen kimaltaessa tiellä, joka nyt kapeni karjapoluksi. Tytöstä viimeisen vielä tuikkivan tähden alla, jonka tyttö osoitti myös isoisälleen, joka kuitenkin oli niin uupunut, myös itseensä vaipunut, että ei jaksanut kohottaa päätään. Tytöstä kahden kallioseinämän välissä muinaisen partisaaneille kuuluneen piilopaikan edessä, josta ei muistuttanut enää mikään, eivät kranaatin sirut, eivät ammusten hylsyt, ei tulisija, eivät makuulavitsan jäänteet, eivät lentolehtisten rippeet, eivät liittoutuneiden laskuvarjojen avulla kuljetetun painokoneen painokirjaimet – kenties kaikista tärkeimpänä – tytöstä, lapsenlapsesta, joka muisti sen, mitä isoisä oli kertonut hänelle, eikä yhtäkkiä isoisä ollutkaan enää lainkaan väsynyt. Tytöstä tummanpuhuvine silmineen, kourassaan, ei, ei pistoolin kuulia, vaan kivikovia sinisiä katajanmarjoja. Tytöstä juoksemassa vuoren rinnettä alas, isoisä jo paljon kauempana edelläpäin, päästäen ilmoille kimeän huudon, vielä toisenkin, kunnes kaiku kiiri takaisin. Tytöstä odottamassa vanhusta, kyyhöttäen kantapäillään, kulkien sitten isoisää vastaan rinnettä alas, ja näin ikuisesti kulkien isoisäänsä tai ei ketään vastaan, joka tapauksessa ei ketään tiettyä vastaan, yksinkertaisesti koko elämänsä ajan kulkien vastaan, antaen ei kenenkään eikä minkään alistaa häntä, sisin täynnä surullisuutta, aika-ajoin, mutta ulkoapäin haavoittumattoman luonteensa, oman olemuksensa suojelemana, ikuisesti vapaana, ikuisesti nuorena. Ja tätä hän toivoi tytölle kaiken päätteeksi omasta kaukaisuudestaan.”

(Peter Handke, Moravalainen yö, Suom. Arja Rinnekangas, LURRA Editions, Keuruu 2013)

Moravalainen yö

”Matka kulki kohti Adriaa tai Jadrania, mutta ei mitenkään lännen suuntaisesti, vaan pikemminkin luoteeseen. Päämäärä oli: se saari, jolla hän, kuinka kauan siitä jo olikaan, oli kerran yrittänyt – hän epäröi sanoa sitä ääneen – kirjoittaa kirjaa, ensimmäistään. Ja miksi hän epäröi sillä tavoin? Koska, hän vastasi muille, nykyisin on tullut tavaksi, nimittää ”kirjaksi”, nimittäin kirjoittajien omasta toimesta, myös sellaista materiaalia, joka on vasta kypsymässä kirjaksi – jokaisesta käsikirjoituksesta ja painotuotteesta, jokaisesta tietokoneelta monistetusta sivusta puhutaan heti, ja useimmiten jo parin sivun jälkeen ”minun kirjana”, johon on liitetty jo kansikuvat ja joka ulkoa päin katsottuna muistuttaa erehdyttävästi valmista kirjaa. Ei, kirja olisi kirja vasta täsmälleen kirjana ja hänelle se olisi nyt, kuten jo aiemmin, jotakin ainutkertaista, jotakin suunnatonta, jotakin ihmeellistä, niin sanotusti taivaasta annettua – ei mitään ”niin sanottua”.”

Ote on Peter Handken kirjasta Moravalainen Yö. Kirjan takakannen esittelyn mukaan ”Moravalainen Yö on kulttikirjailija Peter Handken (s. 1942) tähänastisen tuotannon pääteos. Kertomus on kuvaus uransa lopettaneesta kosmopoliittisesta kirjailijasta, väsyneestä miehestä, joka Morava-joella Balkanilla aloittaa laivalleen kokoontuneelle ystäväjoukolle yöllisen tilinteon matkastaan Keskiseen Eurooppaan ja Iberian niemimaalle – paikkoihin ja teemoihin, jotka ovat hänelle elintärkeitä. Tilityksestä kasvaa syvälle luotaava pohdiskelu ihmisenä olemisesta ja vieraantumisesta ja koko aikakaudesta, joka ei tunne enää arvojaan eikä itseään.”

”Handken tuotanto käsittää romaaneja, runoja sekä näytelmä- ja elokuvakäsikirjoituksia. Yksi tunnetuimmista töistä on Handken yhdessä ohjaaja Wim Wendersin kanssa laatima käsikirjoitus elokuvaan Berliinin taivaan alla.” Se on enemmän kuin elokuva. Se on runoelma, jonka haluaa katsoa uudelleen ja uudelleen.

Olen ollut Peter Handken ihailija aina siitä asti, kun luin hänen kirjansa Vasenkätinen nainen. Kirjailija kirjoittaa kaukana kirjallisuuden valtavirrasta piirissä, jossa hän on ainoita maailmankirjallisuudessa.

Moravalainen Yö on kirja kuin ajatus ja uni, kuvitelma ja mietelmä, jonka toivoisi jatkuvan ja jatkuvan. Sen ei tahtoisi loppuvan koskaan.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Peter_Handke

(Peter Handke, Moravalainen Yö, Suom. Arja Rinnekangas, LURRA  Editions, Keuruu 2013)

Hulluus huipussaan!

Kaikkihan tietysti tietävät tämän liikennemerkin, joka jäi muistoksi DDR:stä Berliiniin. Itä-Berliinissä ne vielä jopa toimivat, mutta niitä ei haluttu länsipuolelle, vaikka moni olisi siitä ollut iloinen. Nyt tästä Ampelmannista on tehty brändi, jonka ympärillä tuotetaan kaikenlaista krääsää.

Minä ostin neljä pikkurillin kokoista sytkäriä, joista kaksi näytti punaista ja kaksi vihreää. Ajattelin antaa viestivälineiksi pojalle ja hänen avopuolisolleen. Vihreällä olisi saanut mennä, mutta punainen tarkoittanut päänsärkyä. Vaan mitä tapahtuikaan?!

Kassi oli avattu tullissa ja sytyttimet tuhottu yhdessä pienen ruusuvesipullon kanssa. Tämä kerrottiin kaksisivuisella A-nelosella pykälien kera.

Että olen minä hirvittävä terroristi, joka ilmeisesti kykenee rakentamaan pommin ruusuvedestä ja neljästä sytkäristä.

Suomen tullissa kerrottiin, että käytännöt vaihtelevat lentoyhtiöittäin. Ilmeisesti AirBerliinin lennoilla ei kohta saa kuljettaa edes likaisia alusvaatteita, koska niihin on voitu piilottaa hajupommi, joka saa lentokoneen syöksymään suoraan pilvenpiirtäjään, joka syttyy palamaan ja putoaa perseelleen.

Uusi aika

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Uusi aika

”Rooma oli lainattujen ja vallattujen kansojen markkinatori, tungosta kahdella parvella, maassa ja taivaassa, sikamaisuutta, jota pusersi kolminkertainen solmu kuin suolimutkaa. Daakialaisia, heruleja, skyyttejä, sarmaatteja, hyperborealaisia, raskaita puolattomia vaununpyöriä, ihraan painuneita silmiä, sekaantumista eläimiin, kaksoisleukoja, kalojen ruokkimista sivistyneiden orjien lihalla, sivistymättömiä keisareita. Roomassa oli silloin ihmisiä enemmän kuin milloinkaan myöhemmin. He olivat ahtautuneita tuon kolossin katujen ja käytävien puristukseen ja kärsivät. –

Ja sitten tuohon marmorisen ja multaisen mauttomuuden kaatopaikkaan tuli hän, keveästi kävelevä, sädekehään pukeutunut, korostetun inhimillinen, tarkoituksellisen maalaismainen galilealainen, ja siitä hetkestä lähtien ei ollut enää jumalia eikä vallattuja kansoja, alkoi ihmisen aika, puuseppä-ihmisen, kyntäjä-ihmisen, paimen-ihmisen keskellä lammaslaumaa auringon laskussa, ihmisen, joka ei vaikuttanut ylpeältä, ihmisen, josta tietoa ovat levittäneet kaikki äidit kehtolauluissaan ja maailman kaikkien museoiden kuvat.”

Olisiko jälleen muutoksen aika?

(Lähde: Boris Pastenak, Tohtori Živago, Suom. Juhani Konkka, Tammi, Helsinki 1958)

On taas se aika

HS-uutisten kulmapöydässä ritari rohkea Jussi Halla-aho, joka istuu tuleen toisten takapuolella, vaati Venäjälle uusia pakotteita, vaikka Suomeen kuinka sattuisi. Halla-ahoon itseensä ei satu, hän on jo pelastautunut Brysseliin.

Perussuomalaisten puoluetoimistoon oli anarkistiryhmä tehnyt iskun, rikkonut ikkunan ja koko joukon toimistotarvikkeita, katkonut varmaan nipullisen kyniä ja pissannut tulostimen värikasettiin. Luultavasti tarvikkeet oli erittäin hyvin vakuutettu. Toivotaan niin.

Anarkisteja Suomessa onkin paljon. Turun Natovastaisessa mielenosoituksessakin nähtiin peräti yksi anarkisti lippuineen. Poliisin mukaan mielenosoitus sujui rauhallisesti. Niin kuin kuvasta näkyy. Ihan rauhallinen on mielenosoittaja. 

Ukrainan presidentti Petro Porošenko kävi kerjuulla Amerikassa ja saikin kymmeniä miljoonia sodan käymiseen oman maansa kielivähemmistöä vastaan. Aivan harmiton tämä suklaakeisari ei ole, hän nimittäin omistaa suklaatehtaan lisäksi ainakin varustamon ja tehtaan, joka valmistaa kranaatinheittimiä. Mediaomistusta hänellä on totta kai ja omaisuuden arvoksi on arvioitu 1,3 Yhdysvaltain dollaria.  Ei ihme, että sotaa pitäisi laajentaa.

Varsin villiksi juttu on mennyt, kun Suomen valtion omistama ”tiedotusväline” Yle on keksinyt, että Suomessa on trolleja, jotka puhuvat Venäjän piikkiin. Sellaiset pitäisi ilmiantaa välittömästi. Niin on Suomessa aina tehty. Suomi on ilmiantajien luvattu maa.

Hirvittävää haloota pidetään siitä, että venäjänkielistä vähemmistöä Ukrainan fasistien järjestämissä rähinöissä on auttamassa jokunen venäläinen. Miten tämä eroaa siitä, että Suomeakin sodassa auttoivat veljeskansan urhoolliset sissit ja jopa ruotsalaiset vapaaehtoiset?

Ehkä maailma pelastuisi, jos Suomi liitettäisiin Tallinnan alaisuuteen. Rakennetaan se tunneli Suomenlahden ali, niin siinä meillä jo sitten onkin suurvalta lilliputtien komennossa. Ja hyvin pyyhkii. Köyhät nyyhkii.

Rauhaa, sanon minä. Rauha on ainut järkevä vaihtoehto. Pannaan johtajat häkkiin tappelemaan keskenään. Laitetaan niistä kiertävä sirkus. Eiköhän se siitä sitten.

Isänmaa

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Isänmaa

Jo kansakoulussa meidän pieniin päihimme taottiin vuosikymmeniä sitten Vala:

Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa:

sinuun koskea ei väkivalta saa!

Sua suojelemme, verin varjelemme.

Ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Sua suojelemme, verin varjelemme.

Ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Kaipa sitä kouluissa lauletaan edelleen

Isänmaallisuus ja kaikki siihen liittyvä on hiivaa, jolla nostatetaan isänmaallisuuden henkeä, vaikka moni mies sotaan pakotettuna joutuikin toteamaan, että isänmaata on vain sen verran kuin kynsien alle multaa mahtuu.

Isänmaallisuus on luokkayhteiskunnassa hallitsevan ja omistavan luokan omaisuuden säilyttämisen ja kartuttamisen puolesta käytävään taisteluun tarvittavaa aivopesua saippuaa säästämättä.

Igor Stravinski kertoo kirjassaan Musiikin poetiikka, kuinka Neuvostoliitossa ”Glinkan kuuluisa ooppera Elämä tsaarin puolesta otettiin takaisin ohjelmistoon pitkällisten epäröintien ja monien muutosten jälkeen, nyt nimellä Ivan Susanin. Sana ’tsaari’ korvattiin aina tilanteen mukaan sanoilla ’isänmaa’, ’maa’ tai ’kansa’. Mitä tulee suureen juhlakohtaukseen epilogissa, sen primitiivinen lavallepano perinteellisine kelloineen ja kultaisiin messukasukoihin pukeutuneiden pappien kulkueineen on säilytetty. Tämän isänmaallisen lavallepanon selitystä ei pidä etsiä Glinkan musiikista, vaan maanpuolustuspropagandasta.”

Aina joskus kannattaa pysähtyä miettimään, kenen isänmaasta nyt puhutaan.

(Lähde: Igor Stravinski, suom. Ilkka Oramo, Musiikin poetiikka, Otava  Helsinki 1968)