Sisäinen devalvaatio

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Alakulo

Istuva hallitus on kutistumisestaan huolimatta päättänyt jatkaa sixbäkin linjalla. Ja vaikka ensi vuonna on vaalit, pelottelu ja uhkailu jatkuu. Vaikeaa on, mutta entistä pahempaa on tulossa: Inflaatiota kiihdytetään, palkkoja lasketaan, sosiaaliturvaa puretaan, yhteistä omaisuutta yksityistetään, Suomen rikkauksia luovutetaan ulkomaalaisille yrityksille.

Alle EU:n virallisen köyhyysrajan elää Suomessa jo nyt arviolta 700 000 ihmistä.

Tätä kansalaisten absoluuttista kurjistamista kutsutaan häveliäästi sisäiseksi devalvaatioksi.

Näin siitäkin huolimatta, että käsite sinänsä on mahdottomuus ja oxymoron, samoin kuin jäätävä tuli. Devalvaatio merkitsee aina valuutan arvon tarkoituksellista heikentämistä ulkomaisiin valuuttoihin.
Varsin tavallista on, että sanoista käydään jatkuvaa kamppailua. Sekä sanojen sisältö että niiden arvoväritys muuttuvat ja niitä muutetaan tietoisesti.

Näin kirjoittaa Antti Virnes Paatoksessa 1/2007: ”Rekuperaatio on kapitalistisen spektaakkeliyhteiskunnan ilmiö, jossa mikä tahansa osittainen kritiikki, eli sellainen kritiikki, joka ei kritisoi koko spektaakkelia, ja jokainen näennäinen anomalia kyetään sulauttamaan ja mukauttamaan spektaakkeliin ja peräti kääntämään se hyödyksi, uusintamaan spektaakkelia. Käytännön esimerkkejä on lueteltu ja voidaan luetella vaikka kuinka, mainittakoon nyt vaikkapa kaikkien tuntemat Che Guevara -paidat.”

Kieli on vallan väline. Kielen avulla ihmisiä hallitaan. Jolla on sana, sillä on valta.

Postkeskiaika on täällä

Jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun tavattiin postmodernia ja opeteltiin, mitä se on, joku ennusti keskiajan paluuta arvottomuuden ajan jälkeen. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Kaikkialla rehottaa taikausko ja puoskarointi. Maailmanlopun ennustuksia syntyy kuin tatteja sateella. On kasvihuoneilmiötä, ydinsotaa, maailman hukkumista paskaan ja liikakansoitukseen. Bakteerit ovat juuri ottamaisillaan vallan.

Uskonnon on korvannut massiivinen joukkotiedotus, joka täyttää ihmisten tajunnan järjettömyyksillä, turhuudella ja päättömällä propagandalla.

Paradoksaalista on, että maailman rikkaimpien ihmisten uskonnoksi on noussut buddhalaisuus. Oppi joka syntyi, kun rikkauden keskellä syntynyt prinssi Gautama Siddharta päätti luopua kaikesta omaisuudestaan ja ryhtyä elämään täydellisessä köyhyydessä kerjäten. Romaanissaan ”Maa hänen jalkojensa alla” Salman Rushdie sanoo, että jos maailmalle valittaisiin nyt presidentti, valituksi tulisi Dalai Lama.

Keskiajalla noitia vainottiin ja poltettiin elävältä. Jos jotakuta epäiltiin noidaksi, hänet heitettiin veteen. Jos hän hukkui, hän ei ollut noita, jos ei, hän oli noita ja hänet tapettiin. Nykyaika on tullut kuuluisaksi kidutuksesta. Missään muussa ei ihminen niin kekseliäs olekaan kuin erilaisten väkivallantekojen keksimisessä. ”Voi pyhä yksikertaisuus”, sanoi Jan Hus, kun naiset kantoivat lisää puita roviolle, jossa Hus vääräoppisena poltettiin.

Postkeskiaikaa on sekin, että nykyisin ei enää tarvitse mennä nautiskelemaan julkisista teloituksista ja hisrttäjäisistä turuille ja toreille, kun ne tuodaan suoraan ihmisten olohuoneisiin ja makuukammareihin.

Tämän päivän uutisissa kerrottiin, että kommunisteja, jotka pyrkivät tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen on alettu vainota ainakin Etelä-Koreassa, Ukrainassa ja Egyptissä. Heidän toimintansa on kielletty, heitä tapetaan ja suljetaan vankiloihin. Eihän kohtuullisen elämän vaatimus kaikille sovi maailmaan, missä 85 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin 3,5 miljardia yhteensä, missä 10 % väestä omistaa 90 % kaikesta varallisuudesta.

Keskiajalla kuninkaat ja ruhtinaat elivät yltäkylläisyydessä linnoissaan ja koko muun valtakunnan kituessa köyhyydessä. Linnanherrat verottivat alamaisensa hengiltä. Sama meno näyttää toistuvan nyt paljon suuremmassa mittakaavassa vain.

Tähän on siis tultu. Nyt eletään postkeskiaikaa. Mitä tämän jälkeen?

Onko pakko huutaa?

Tätä kuvaa ystäväni Jiri Räsänen kommentoi: ”Noh, ehkä tuota rakentavamminkin voisi.”

Totta. Jotenkin tämä maailma on muuttunut sillä tavalla, että koko ajan pitää huutaa kovemmin, jos haluaa tulla kuulluksi.

Aikoinaan mediatutkija Sirkka Minkkinen kirjoitti kirjassaan Lapset ja joukkotiedotus jo 70-luvulla silloisesta uudesta lastenohjelmasta Sessamstrasse, miten se on esimerkki siitä, kuinka koko ajan pitää huutaa kovemmin ja kovemmin, jotta erottuisi muista, että tulisi kuulluksi ja huomatuksi, että viesti menisi perille.

Nykyinen tietokonepelimaailma on täynnä huutoa ja räiskettä. Lastenohjelmat menettävät kaiken aikaa merkitystään. Jo pienet lapset, haluavat kuunnella Cheekiä, joka huutaa ja jopa kiroeilee, kuten eräs kolmen alle kymmenvuotiaan mummo minulle hiljan valitti.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Sotaisa ilmapiiri ja jatkuva sodan lietsonta ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin.

Väkivallasta on tullut normaalia arkea ja se hyväksytään ongelmien ratkaisuksi muitta mutkitta. Kansaa johdetaan edestä, on tämän päivän tunnus. Vaikka sitten sotaan.

Olen lukenut Peter Handken kirjaa Suuri putous, jossa on kuvaus siitä, mitä Amok-juoksija saattaa nähdä ja ajatella ennen kohtalokasta iskuaan. Tuntuu uskottavalta: ”Tuolla hölkkäsi hän, se tummaihoinen televisiokuuluttaja, joka työnsä ohessa teki dokumenttielokuvia uskonnollisista lahkoista, vesipulasta ja lumivyörysuojista, ja miehen vierellä hölkkäsi hänen uusi, sääkarttoja tulkitseva tyttöystävänsä, blondi. Tuolla polki pyörillään, niin että ohdakkeiden kukintavilla vain tuprusi, se kasvokirurgiasta tuttu menestyksekäs viisikko. Tuolla kyntivät tietä, heidän erikoisvalmisteisilla pyörillään, halki villinä rehottavan ruohikon, vain kypärät näkyvissä, ne neljä city- ja maaseutupankin meklaria, jotka esittäytyivät uutena Rollling Stones’na ja samalla nykyaikaisempana nelikkobändinä. Tuolla vaelsivat kuolemattomassa energisyydessään, maahan iskeytyvine hiihtosauvoineen, ne harmaa- ja valkohiuksiset epelit, joita ei enää laskettu. Ja tuolla, näitkö sinä, viuhahti hihattomassa, mustassa juoksuasussaan koko tämän maan presidentti halki koko aukeaman, kasvonsa käännettyinä olkapään suuntaan, seurueenaan ei yksin turvamiehet, vaan täysilukuinen hallitusjoukkue, joita tämä presidentti, joka omaelämänkertansa mukaan jo pienenä poikana halusi olla aktiivinen, aktiivinen ja ennen kaikkea aktiivinen, ”toimiminen on tärkeintä!” oli kutsunut mukaansa tälle päivälle ja myös tuleville päiville suunnittelemiinsa aktiviteetteihin. – Tuollako kurvailivat ja risteilivät siis kaikki he, uuden maailmanteatterin tyypit? Ketä heistä hän olisikaan halunnut näytellä? Näytellä? Esittää? Kuka heistä olla? Voi tätä maailmaa. Voi hyvänen aika sentään. Ja hetken aikaa hän näki itsensä juoksemassa mahtavinta vallanpitäjää kohden ja työntämässä veitsen tämän vatsaan.”

(Lainaus. Peter Handke, Suuri putous, Suom. Arja Rinnekangas, LURRA Editions, Keuruu 2013, ss. 55-56)

Kuka on Venäjä? Onko hän kotona?

Parhaillaan ajan henki Suomessa on sellainen, että Venäjään pitää suhtautua vähintään tietyllä varauksella.

Toinen äärilaita edustaa vihamielistä suhtautumista Venäjään. Toista äärilaitaa ei juuri ole. Avointa ystävyyttä kehtaa harva tunnustaa.

Mutta voidaanko ylipäätään jokin maa henkilöidä. Personifikaatio toimii aina vain yleistyksenä ja yleensä propagandan välineenä.

Venäjä sitä ja Venäjä tätä, ei todellisuudessa tarkoita yhtään mitään. Sama pätee tietysti kaikkiin muihinkin instituutioihin.

Vieraaseen maahan liimatut ominaisuudet palvelevat aina vain liimaajan omia päämääriä ja pyrkimyksiä.

Myös ignorointi on kannanotto. Ollaan kuin ei Venäjää olisikaan. Ja pahinta tietysti olisi Venäjän hyväksyminen sellaisena kuin se on tietämättä välttämättä lainkaan, millainen Venäjä on.

Jokainen järjissään oleva ihminen tajuaa kuitenkin, että Venäjä on fiktio siinä kuin mikä tahansa muukin maa.

Venäjä on suuri kertomus, vähän suurempi vielä kuin esimerkiksi Suomi tai Liettua.

Jokaisen maan ihmiset ovat todellisia omine hyveineen ja heikkouksineen, omine intresseineen, toiveineen ja pelkoineen. Pahan akseli lävistää meistä jokaisen.

Nämä inhimilliset ominaisuudet yhdistävät ihmiset valtioiden rajoista riippumatta. Ei kannata uskotella itselleen eikä muille, että Venäjä on vihollinen tai henkiystävä.

Venäjän työtätekevien ihmisten edut ovat yhteneväiset kaikkien maailman työtätekevien etujen kanssa.  Tästä oivalluksesta syntyi aikoinaan työväenliikkeen tunnus: ”Kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen.”

Starttira-ha-halla yrittäjäksi

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Starttiraha

Kyllä herrat omistaan huolen pitävät. Starttiraha, jolla työtön houkutellaan yrittäjäksi, on tästä oiva esimerkki.

Starttiraha anotaan jokaisen kuukauden alussa ja anomuksen käsittely kestää noin kuukauden eli käytännössä kännyyn lankeava raha tulee tilille noin kahden kuukauden viipeellä. Starttiraha on kaikille sama, mutta sitä verotetaan edellisen veroprosentin mukaan. Jokainen muu tuki höylää starttirahaa pienemmäksi.

Tämän antenniasentajan tapauksessa starttirahaa maksetaan 23,17€ jokaiselta arkipäivältä. Veroprosentti määräytyy alkuvuoden ansiosidonnainen päivärahan mukaan ollen nyt 30%.

Tämän paperisodan lisäksi tulevaa yrittäjää rasittavat tietysti kaikki muut pienyrittäjälle kuuluvat velvoitteet: Pitää hoitaa laskutus ja kirjanpito, pitää maksaa arvonlisävero ja ennakkovero ja jos jotain jää viivan alle, niin tietysti myös henkilökohtainen vero.

Näin ruhtinaallisesti yhteiskuntamme avittaa uutta yrittäjää. Mei kiitämme hirmiän talval.

Nyt vaalien alla olisi tässäkin ehdokkaille hieman mietittävää, kun niin kovasti niitä yrittäjiä tunnutaan kaivattaman.

Etkö älyä lähteä?

”Tapa, tapa ittes, tapa, tapa ittes, kuolethan sinä kumminkin”, laulettiin oppikoulussa yli viisikymmentä vuotta sitten ja oltiin rehvakkaita.

Nyt tilanne on toinen. Perälauta lähestyy. Asiaan ei enää voi suhtautua ihan noin kevytmielisesti.

Eilen törmäsin Wikipediassa kirjailija Kaari Utrion mielipiteeseen, jonka mukaan ”omaehtoinen kuolema voisi ehkä olla myös ratkaisu suurten ikäluokkien vanhentumisesta seuraavaan hoitaja- ja hoitopaikkapulaan.”

Monen muun samoin ajattelijan tavoin hän on varmasti valmis näyttämään meille itse mallia. Eivät vuodet ole heistäkään ohi menneet. Kestävyysvajetta syntyy jokaisesta. Harva on niin omavarainen, että itse itselleen kaiken kustantaisi. Ja vaikka varaa olisikin, niin kitsaus pakottaa ottamaan yhteiskunnalta kaiken, mikä irti lähtee.

Köyhät ovat se varsinainen taakka. Tosin köyhiä kyllä kannustetaan lisääntymään, koska ilman riistetyitä ei voittoja synny. Ja aina saattaa tulla tilanteita, jolloin tarvitaan tykinruokaa. Eiväthän rikkaat ja etuoikeutetut sodissa jälkeläisiään uhraa.

Pari viikkoa sitten julkisuudessa oli uutinen, että uudesta vanhuspalvelulaista ollaan poistamassa ihmisten oikeus arvokkaaseen vanhuuteen. Tilalle pannaan luultavasti oikeus arvokkaaseen kuolemaan, mikä mahdollistaa laillisen eutanasian. Elämän pituuttahan säädellään jo nyt erilaisilla hoito- tai paremminkin hoitamattajättämispäätöksillä.

Kuolemakaan ei enää ole kuningas, jonka edessä nöyrrytään. Mielellään kuolema kiellettäisiin kokonaan. Nyt jo Suomessa tuhkataan 300 ihmistä tilaisuudessa, jossa ei ole ketään läsnä ja heidän tuhkansa hautaa pappi yksin.

Maailma on rikkaampi kuin koskaan, mutta ihmiset sen kuin tyhmistyvät ja raaistuvat. Väitän, että tämä on ohjelmallista. Katsokaa vaikka televisiota ja muuta mediaa. Sotapelejä syydetään markkinoille kiihtyvään tahtiin sitä mukaan, kun oikean, todellisen sodan lietsominen voimistumistaan voimistuu.

Kaukaa ei ole haettu ajatus, että orjien ruumiit poltettaisiin polttolaitoksessa ja syntynyt lämpö käytettäisiin rikkaiden uima-altaiden lämmittämiseen ja muuhun hyödylliseen. Lemmikkieläinten ruokaakin köyhistä varmasti oikein teurastettuina saisi. Näin ilmeisesti jo tapahtuukin. Vain muutama vuosi sitten näin dokumentin, missä Intiassa köyhät keräävät toisten köyhien ruumiit kaduilta, mädättävät lihat ja puhdistavat luut ylösostajaa varten. Arvattavaksi jäi vain se, mihin luut sittemmin käytetään.

Kuolemasta on tullut kauppatavaraa. Minulla olisi tähän rakentava ehdotus: Laitetaan jokaiseen äitiyspakkaukseen valmiiksi syanidikapseli, jonka jokainen voisi tarvittaessa nauttia, kun elämä alkaa maistua puulta tai ympäristön paineet käyvät sietämättömiksi.

Antakaa meille työrauha!

Tämä on hurskaan päättäjän rukous. Tämä on hänen tapansa torjua alamaisten äänet. Se on osoitus täydellisestä vieraantumisesta, johon päättäjien ylimielisyys on heidät johtanut.

Äänestäjien kuulemista ei ole. Heitä kuullaan korkeintaan sanoissa ennen vaaleja. Silloin kuurot ehdokkaat ilmaantuvat vaalitilaisuuksiin suut täynnä sanoja, jotka ovat yhtä tyhjiä kuin jakamansa ilmapallot. Kahvikin on laihaa luirua, kakunleipojat kuolleet.

Ja sama näytelmä jatkuu vaaleista vaaleihin.

Varsinainen kysymysten kysymys on: Miksi äänestäjät antavat tämän tapahtua? Miksi he tyytyvät tähän? Miksi he suostuvat kulissipainoiksi ja selkiä taputteleviksi laahuksiksi.

Jos ihmiset tahtovat muutosta, on pysyttävä hereillä myös vaalien välillä. On pidettävä yhteyttä, vaadittava ja toimittava.

Puoluediktatuuri on kaadettava, eikä se tapahdu samoja ehdokkaita äänestämällä.

Puoluediktatuuri on suurin este demokratian toteutumiselle. Jos sille annetaan sen vaatima ”työrauha”, mitään muutosta ei koskaan tule.