Lauri Ihalainen uskoo ja toivoo

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Toivo

Ministeri Lauri Ihalainen käväisi eilen tv:n iltauutisissa kertomassa, että hän uskoo ja toivoo.

Sehän tässä suuri uutinen onkin: Että ministeri oikein uskoo ja toivoo! Hän uskoo ja toivoo, että hallituksen avokätisesti antamat veronalennukset luovat työpaikkoja. Hän uskoo ja toivoo, että työnantajat nyt tarttuvat näihin kaviaareihin ja kantavat vastuunsa luomalla työpaikkoja.

Lauri Ihalainen siis uskoo ja toivoo samaan aikaan, kun suuryhtiöt iloittavat lomautuksista, irtisanomisista ja tuotannon lopettamisista Suomessa.

Pääomalla ei ole isänmaata. Tämän tiesi jo Marx aikanaan ja silti demariministeri vaan jaksaa uskoa ja toivoa.

Ihalaisen puheesta kävi ilmi, että työnantajapuolelle on jo luvattu, etteivät tuotantokustannukset muilta osinkaan nouse. On siis luvattu, että myöskään palkkoja ei nosteta.

Kun toimittaja kysyi tämän jälkeen, millaiset tulevat olemaan syksyn palkkaneuvottelut, Ihalainen alkoi uskoa ja toivoa malttia. Työntekijöiltähän sitä malttia aina vaaditaan. Pääoma saa aina olla kuinka piittaamaton ja psykopaatti tahansa. Siihen eivät edes Ihalaisen usko ja toivo yllä.

Kaikkein heikoimmat ihmiset Ihalaisen usko ja toivo ylittää ja ohittaa kuin Hornet.

 Kuva: Kaija Olin-Arvola: Hornet

Kampaviineri

Esimerkkinä filosofi Pekka Himasen täydellisestä todellisuudesta vieraantumisesta käy hänen kertomansa tarina kampaviineristä, jonka hän esitti Arto Nybergin ohjelmassa viime sunnuntaina.

Himasen mukaan hänen mummonsa kävi kahdessakin paikassa siivoamassa, jotta olisi voinut ostaa lauantaisin pullapuodista Pekalle ja hänen veljelleen kampaviinerit. Niitä varten mummo eli nuukasti eikä edes itselleen uusia vaatteita ostanut.

Himasen ollessa lapsi siivoojat saivat työehtosopimusten mukaista palkkaa ja muutoinkin sopimuksia noudatettiin. Ei ollut silloin vielä näitä kaikenmaailman solleja, jotka pakottavat ihmiset töihin nälkäpalkalla ja jopa pimeästi.

Minusta köyhyyden romantisoiminen on vastenmielistä.

Minäpä ottaudun

Sakari Timonen, jonka monet tuntevat erinomaisista ja juridisesti huippuasiantuntevista blogeistaan ilmoitti olevansa ottautumatta kouluväkivaltakeskusteluun.

Minä ottaudun. On vielä tuoreessa muistissa ne lukemattomat selkäsaunat ja tukkapöllyt, joilla äiti minua opetti. Vieläkin tuntuu Koivuniemen herran kimakat vihlaisut kintuissa. Hyväähän äiti tietysti tarkoitti. En kuitenkaan tunne, että minä olisin siitä kohtelusta tullut hullua hurskaammaksi. Päätinpä vain jo silloin, etten ainakaan omaa lastani lyö. Enkä ole lyönyt. Ei ole tarvinnut. Puhe on riittänyt aina.

Vuosia myöhemmin luin Alice Millerin kirjan Lahjakkaan lapsen tragedia. Se viimeistään sai minut vakuuttuneeksi, että lapsiin kohdistuva väkivalta on rikos ihmisyyttä vastaan. Kirjassaan, Alussa oli kasvatus, Miller kertoo, miten Adolf Hitler sai selkäänsä tämän tästä. Mitä siitä sitten seurasi? Ei mitään hyvää. Vain kauhua.

Viimeaikaisesta koulukohusta olen keskustellut kahden lapsenlapseni kanssa. Molemmat ovat sitä miltä, että kasvattajat eivät väkivaltaan turvautuessaan menetä muuta kuin omat kasvonsa. Molemmat pojat pitävät tärkeänä koulurauhaa ja toisen koulussa sellainen vallitseekin. Toisen koulussa rehtori joutuu aika ajoin puuttumaan järjestyksenpitoon, mutta ainakin tähän asti se on riittänyt.

Omilta kouluajoilta muistan, että opettajilla oli luonnostaan sellainen auktoriteetti, että ei tullut mieleenkään haistatella. Kovin rangaistus oli nurkkaan joutuminen ja jälki-istunto.

Minusta keskustelua tästä yksittäisestä tapauksesta pitäisikin laajentaa väkivaltaan yleensä. Koko viihdeteollisuus suorastaan tihkuu väkivaltaa.

Maailman johtajat syyllistyvät sotiin, joissa tapetaan ihmisiä kuin kärpäsiä. Jopa rauhanpuolustajina ennen esiintyneet poliitikot, hyväksyvät ainakin ministereiksi päästyään väkivallan kansainvälisten konfliktien ratkaisuna.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

 

Kusiaisia kaikkialla

 

                                                          

Huhtikuun 15. vuonna 1983 kirjoitin päiväkirjaani: ”Aamulla luin Iirolle (3 v.) Pentti Saarikosken Ihmisen ääntä. Hän jaksoi kuunnella hyvin. Kesken kaiken kysyin: ”Miltä juttu tuntuu?” ”Epätasaiselta”, vastasi Iiro. Erityisesti Iiroa huvitti Saarikosken sota muurahaisia vastaan. Poika kävi itse parhaillaan samanlaista sotaa meidän rappusilla. Lopuksi hän kysyi, kuka on kirjan kirjoittanut. Minä hiukan kerroin Saarikoskesta ja näytin kuvan.”

Perjantaina löysin liikkuvan kusiaisen feissarista . Laitoin sen seinälleni ja paidassa alkoi kutista. Nyt niitä on kolme tuossa. Joko lukijan vaatteissa tuntuu?

Lauantaina luin Harri Närhen Palavan pensaan ja sen vaikuttavampaa kusiaiskuvausta en ole lukenut koskaan. Siinä kusiaiset ottavat voiton jopa karhusta. Yhteistyöllä ja hyvin järjestäytyneellä toiminnalla pienet ottavat niskalenkin vaikka kuinka suuresta vastustajasta.

”Muurahaiset olivat kuitenkin jo alkaneet repiä rikki sen tärykalvoja ja tuskan hullaannuttama karhu veti karjuessaan yhä enemmän vettä sisäänsä. Läähättäen se taisteli tuskaa ja väsymystä vastaan, mutta silloin ei enää mikään olisi voinut sitä pelastaa. Yli sadan metrin päähän se silti jaksoi ennen kuin uupui, ja vajosi lopullisesti.” Lopussa vastakkain ovat mies ja muurahaiset. Jännitystä riittää. Mutta lukekaa itse.

Sunnuntaina aloitan kirjastosta lainaamani Italo Calvinon novellikokoelman Tämä vaikea elämä. Ja mitä hittoa! Ensimmäisessä novellissa kokonainen italialaiskylä taistelee muurahaisia vastaan. Calvinon ratkaisu on pako. Mikä lienee viisasta aika monissa tapauksissa, kun vastustajia on ainakin miljoona miljoonaa. ”Niin tulimme satamaan ja merenrantaan. Siellä oli rivi palmuja ja kivipenkit; minä ja vaimoni istuuduimme ja lapsi oli rauhallinen. Vaimoni sanoi: ”Täällä ei ole muurahaisia.” Minä sanoin: ”Täällä on viileää, täällä on hyvä olla.”

Juuri yhtenä päivänä ihmeteltiin kavereiden kanssa outoja yhteyksiä, joita elämässä riittää. Tässä yksi esimerkki. Mitä seuraavaksi ja mitähän tämäkin taas tietää.

(Harri Närhi, Palava pensas, WSOY, Juva 1997)

(Italo Calvino, Tämä vaikea elämä, Tammi, Helsinki 1979, Suom. Jorma Kapari)

 

Anteeksi kuinka

Kuvat: Kaija Olin-Arvola, Sarjasta: On Suomi köyhä.

Eilen Kokoomuksen Yle ravisutti Suomen kansaa uutisella, miten johtajien palkat suhteutuvat yrityksen voittoihin. Jos nyt ideologista aivopesua voidaan uutiseksi lukea.

Näin kuitenkin luotiin kuvaa siitä kuin johtajat olisivat suhteettoman suuret palkkansa ansainneet ja myös yhtiöidensä tuotot luoneet.

Tosiasiassa yhtiön tuoton luovat työntekijät. He tekevät työn, mutta saavat korvauksena vain työvoimansa hinnan, joka noteerataan niin alhaiseksi kuin mahdollista. Työn tulos työntekijältä riistetään.

Pienellä palkalla raatava työläinen on se, joka luo tuloksen. Hänen selkänahastaan revitään voitot. Tämän tietää myös komissaari Olli Rehn, joka juuri siksi vaatii palkkojen alentamista.

Johtajat ovat niitä, jotka korjaavat sadon palkkoina ja bonuksina.

Tässä vertailussa paras oli Fortumin toimitusjohtaja Tapio Kuula ja Nokia-pomo Stephen Elop hännänhuippu. Omiin saamisiinsa verrattuna edellinen oli riistänyt työntekijöitään tehokkaimmin.

Tänään jo posteljoonikin ihmetteli, miten kauan Elopin annetaan jatkaa Nokian tuhoamista.

Jouni Backman tukkii porsaanreikien asemesta turpia

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Mylly pyörii.

”Sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman arvostelee keskustaa ja sen puheenjohtajaa Juha Sipilää osinkoverokeskustelun perusteettomasta hämmentämisestä.

Backmanin mukaan väite, että hallitus olisi avaamassa mahdollisuuden muuttaa ansiotuloja pääomatuloksi ei pidä paikkaansa.

Sipilä sanoi aiemmin lauantaina, että hallituksen osinkoveromalliin on jäänyt paljon porsaanreikiä. Hän kysyi, onko hallitus huomannut, että tiettyjen ammattien harjoittaminen osakeyhtiöiden kautta tulee verotuksellisesti huomattavasti aiempaa edullisemmaksi suhteessa normaaliin palkkatyöhön.

Backman vastaa tiedotteessaan, että Sipilältä on puolestaan ehkä jäänyt kuulematta tai ymmärtämättä hallituksen lupaus, että verolakien valmistelussa selvitetään kaikki mahdolliset porsaanreiät, myös Sipilän epäilemät.

- Nyt Sipilänkin olisi syytä antaa hallitukselle vihdoin mahdollisuus normaaliin lakivalmisteluun ilman jatkuvaa keskeneräisen työn arvostelua, Backman sanoo.” Näin tietää Yle.

Näin meillä on demokratia tänään ja sananvapaus kielen alla.

Ilman Sipilää verouudistusten valuvikoja ei olisi edes ryhdytty penkomaan. Opposition Sipilä kertoi vasemmistolle ja  ministeri Paavo Arhinmäelle, mistä päätettiin. Ja nyt ei saisi kertoa lisää. Eikö se ole suorastaan kansalaisvelvollisuus.

Nyt vasemmisto piiloutuu jälleen kerran asian keskeneräisyyden taakse ja kuitenkin Yle on jo tehtyjen päätösten valossa ehtinyt tehdä laskurin, jolla jokainen voi laskea omien osakkeidensa kohtalon ja tuoton.

Laskurin Yle julkaisi jo pari päivää sitten.

Tässä vielä pari mielenkiintoista linkkiä. Toinen taloustoimittaja Esko Seppäseltä ja toinen Perheyritysten liiton Matti Vanhaselta.

Sitä vaan ihmettelen, että kun vasemmiston vaatimus maailman sivu on ollut progressiivinen verotus, niin mihin se nyt on kokonaan kadonnut. Vasemmisto hallituksessa tekee kaiken aikaa päätöksiä, jotka johtavat tasaveroon, jonka maksajina ovat työtätekevät ja vähäväkiset.

 

Hyvä Suomi!

Kuvat: Kaija Olin-Arvola - Sarjasta: Ennen myrskyä.

 

Tämän kiihtyvän taloudellisen sodankäynnin aikana tulee mieleen Väinö Linnan Sotaromaani, missä Lahtinen nureksii näin sanoen: ” - Mitä ne sanoisivat?  Panisivat putkaan ja antaisivat Uuden testamentin luettavaksi. Jollei vallan Vänrikki Stoolin tarinoita. Siinä sen on yks perkeleen nälkähistoria. Ja meinaan, se on oikein tän nälään pyhitys. Se onkin oikein niinkun perintöö toi nälkä meillä, ja herrat on saaneet tän kansan uskoon, että se on oikein pyhä asia. Kuus seittemänsataa vuotta tää armeija on tapellu puolikuoliaana nälästä ja paljas perse on aina vilkkunut riekaleitten seasta. Ensin meitin täyty tehdä ruotsalaisille historia, että ne saavat lämmitellä mieltänsä, ja nyt täyttyy oman herran saada kanssa. Herrat ja niitten ämmät tarvitteevat semmosta. Että ne saa itkee tirauttaa. Ne tykkää siittäkin, että on köyhiä, että saavat auttaa sitten niistä ja lämmitellä omalla hyvyydellänsä. Samaten jos meitillä olis leipää ja vaatteet, niin mits sankaruutta siinä olis.”

Sotaromaanissa on myös ne tekstit, jotka on aikoinaan sensuroitu Tuntemattomasta sotilaasta. Tässä samasta tilanteesta poistettu kuvaus:

”Väsyneillä ja likaisilla kasvoilla karehti hirtehinen hymy. Se oli yhtä vanha kuin tuo Lahtisen esittämä nälän ja riekaleiden historia. Suomen kansan todellinen sankarieepos. Kun oikein tuntuu kurjalta, niin pyrkii naurattamaan. Eivätkä sen kirvoittajina suotta olleet nuo liian mahtipontisen ja millin verran hyvästä mausta syrjään hairahtaneen päiväkäskyn sanat. Juuri tässä, väsyneinä ja valvoneina, sielunsa vasta juuri kuolemaa vastaan turruttaneina, he tajusivat sen huimaavan välimatkan, mikä erotti sen todellisuuden, joka kaiken tapahtumisen aiheuttaa, siitä kuvitelmasta välinen ero, jonka sinisilmäisyys vei heitä yhtä kauaksi kuin oli hajoavien sadepilvien välistä pilkottava aamutaivaan sini.”

Alkaa olla tilanne samankaltainen. Ei kohta voi enää kuin nauraa. Sama vieraantuneisuus on vallalla. Eivät tiedä päättäjät, mitä leipäjonoissa tänään puhutaan.

Todellisuus kutsuu.

 

(Väinö Linna, Sotaromaani, WSOY, Juva 2000)