Kuva: Kaija Olin-Arvola: Mennyt maailma
Näin kysyy kirjassaan Aarniometsän lääkärinä Albert Schwitzer, ja vastaa:
”Joka kerran on nähnyt neekerikylän asujamiston raivaamassa aarniometsää uutta istutusta varten, hän tietää, että pystyvät viikkokaudet innokkaasti ja kaikki voimansa jännittäen tekemään työtä. Tähän – sivumennen sanottuna – kovimpaan kaikista töistä on jokainen kylä pakotettu joka kolmas vuosi. Korkeat banaanipensaat kuluttavat maan tavattoman nopeasti. Siksi on joka kolmas vuosi laitettava kaadetun ja poltetun aarniometsän tuhalla höystetty uusi istutus.
Mitä minuun tulee, niin en enää uskalla ennakkoluulojen perusteella puhua neekerien laiskuudesta sen jälkeen, kun viisitoista neekeriä miltei keskeytymättä soutaen vastavirtaan kolmekymmentäkuusi tuntia toi luokseni kuolemansairaan valkoihoisen.
Asianhaarojen pakottaessa neekeri siis tekee työtä sangen hyvin… Mutta hän tekee vain sen, minkä asianhaarat todella vaativat. Luonnonlapsi on aina vain tilapäistyöntekijä, ja juuri tämä on arvoituksen ratkaisu.”
Aarniometsästä ihminen saa kaiken tarvitsemansa. ”Työpaikan hän ottaa vain, kun hän tarvitsee rahaa johonkin määrättyyn tarkoitukseen. Hän tahtoo ostaa vaimon; hänen vaimollaan tai vaimoillaan on mielitekona kauniit kankaat, sokeri, tupakka; Hän itse tarvitsee uuden kirveen, joisi mielellään viinaa, pitäisi herraspukua ja kenkiä.
Oikeastaan siis enemmän tai vähemmän varsinaisen olemassaolon taistelun ulkopuolella olevat tarpeet saavat luonnonlapsen pestautumaan työhön. Ellei rahan hankkimisella ole määrättyä tarkoitusta, jää hän kyläänsä. Jos hän on työssä jossakin ja on ansainnut niin paljon, että voi hankkia itselleen, mitä sydän halasi, niin hänellä ei ole mitään syytä vaivata itseään enempää, ja hän palaa kotikyläänsä, missä hänellä on aina asunto ja ruoka.
Neekeri ei ole laiska, vaan hän on vapaa”, sanoo Schweitzer.
(Albert Schweitzer, Aarniometsän lääkärinä, WSOY Porvoo, 1922)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti